Kuka saa minut muuttumaan?

Minulla ei ole valtuuksia muuttaa ketään muuta kuin itseni. Vaikka minulla olisi miljoona erilaista työkalua ja tuhannen kirjan verran tietoa päässä, silti. Ja vaikka voisin intuitiivisesti tuntea, että jokin olisi toiselle todella hyväksi. Harteilla ei lepää vastuu kenestäkään muusta, kuin itsestäni. Tästä syystä, tehtäväni ei ole muuttaa ketään, vaan olla tuki muutosten matkalla. Tienviitoittaja, kyseenalaistaja, objektiivinen henkilö.

Olen oppinut paljon viime aikoina, kasvanut. Olen ymmärtänyt ammattirooliani selkeämmin; mikä kuuluu minulle ja mikä ei. Aikaisemmin olen saattanut ottaa asiakkaani asiat omille harteilleni, kokenut, että minun tulee ”pelastaa” asiakas, tai muuten olen huono. En ole kyennyt selkeästi rajaamaan toisen tunteita omistani. En kuitenkaan syyllistä aikaisempia toimiani, olen tehnyt parhaani siitä paikasta, missä olen ollut. Siksi itsensä kehittäminen ja kasvu ovatkin upeita asioita, vaikka kivuliaita olisivatkin. On mahtavaa tutustua itseen, oppia havaitsemaan omia totuttuja kaavoja ja kyseenalaistaa niitä, näin ollen kykenee harjoittelemaan uuden tavan toimia. Tietoisuus, jälleen kerran, on ollut äärettömän tärkeä apuri. On muuten ihanaa olla syyllistämättä itseään siitä, mitä on aikaisemmin tehnyt! Tämä on ollut yksi sudenkuoppani aikaisemmin: kun olen halunnut muuttua, niin olen verrannut aikaisempaa tyyliäni tehdä jotakin ja syyllistänyt itseäni siitä, että olen ollut toiminut tietyllä tavalla, tai tiennyt mm. kaikkea – sen sijaan, että ymmärtäisin toimiani ja hyväksyisin oman keskeneräisyyteni. Olen siis muutoksissani pyrkinyt täyttämään uusia ”pitäisi” kohtia, sen sijaan, että olisin hyväksynyt sen paikan, missä olen. En siis ole katsonut hetkeä silmiin, vaan täyttänyt sen huteralla täytteellä, tilalla missä ei olla missään, paitsi jossain, missä on hyvä sellaisena, kuin olettaa.

En voi auttaa asiakkaitani, ystäviäni tai ketään muutakaan tekemään muutoksia itsessään, elleivät he ole valmiita oman kasvunsa kanssa – elleivät he ole valmiita ottamaan apua vastaan. Jos toinen ei ole valmis hyväksymään sitä tilaa, missä kyseisellä hetkellä on, niin matkasta tulee tarpeettoman takkuinen. Näissä hommissa kun voi olla aika monta tasoa. Emme voi pakottaa kehoamme muokkaantumaan nopeampaa, miten se muokkaantuu. Emme voi pakottaa itseämme loputtomiin toimimaan jotenkin, miten emme oikeasti toimi. Asioita ei voi vain sivuuttaa ja unohtaa, ne tulevat esiin tavalla tai toisella. Kehomme on viisas, se kyllä viestii meille milloin on aika pysähtyä ja tehdä muutoksia polullaan. Mielemme, egomme, tykkää jäädä kiinni asioihin, pidättäytyä tutussa ja turvallisessa – vaikka se olisi juuri se, mikä aiheuttaa eniten kipua elämäämme. Kyse onkin sisäisestä työstä, mitä ei pysty toisen puolesta tekemään. Muutokset ymmärrettävästi pelottaa ja tuntuvat vaivalloisilta, mutta samasta saa samaa ja se voi olla se, mikä tulehduttaa. Ajatella, ajattelemme useita tuhansia ajatuksia päivittäin, minkä verran niistä on itseään rajoittavia, kielteisiä, haukkuvia? Minkälaisia ajatuksia on oppinut vahvistamaan? Millä tunteilla tykkää omaa soppaansa maustaa? Ovatko ne tosia? Mistä voit olla varma? Haluatko, että ne ovat? Kuka saa sinussa muutokset aikaan? Kenellä on siihen valta?

Olemme kaikki samalla tasolla, kukaan ei ole toistaan ylempänä. Elämä ei ole aina (koskaan) täydellistä instagram elämää. Mihin vertaamme? Miten määrittelemme? Tuleeko jokaisen kasvun ja kehityksen polun näyttää samalta? Ei. Tuleeko minun seurata jotain tiettyä metodia, että kehittyisin ihmisenä? Ei. Jostain syystä koen tällä hetkellä, että tärkeintä on antaa itselleen anteeksi. Antaa anteeksi, jotta saa tilaa omiin tunnekoukkuihin, uskomuksiin sekä tottumuksiin. Antaa anteeksi sellaisille, jotka tulevat mieleen anteeksi annon hetkellä. Sallia ja hyväksyä paikka missä on, tuntea mitä tuntee. Sitoutua siihen, mikä on tärkeää, tiedostaa ja tarkkailla. Olen yrittänyt muuttua monta kertaa sellaiseksi, mikä ei ole aidosti minua. Olen inspiroitunut jostain ja ollut matkalla tunteiden siivittämänä. Jossain vaiheessa matka on kuitenkin tössähtänyt siihen, ettei se tunnu omalta. Sitten on jälleen kerran päässyt syyttämään ja moittimaan itseään, kun ”koskaan ei onnistu missään”, ”en ole niin kuin muut”. Kaikki tunteet ovat ehdottomasti tärkeitä, mutta toisiin jäämme ikään kuin koukkuun ja nämä koukut saavat aivan liikaa valtaa maalatessaan elämämme maisemia. Anteeksianto tuo esiin sellaista, mitä on piilotellut pitkään. Se ravisuttelee, mutta samalla se siivoaa roinaa pois autenttisuuden tieltä. Voisiko olla niin, että minussa on jo kaikki se, eikä niin, että kaikki se on itseni ulkopuolella? Oma matkani on tärkeä, ainutlaatuinen ja juuri sellainen kuin se on.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 55638499_10157222717637958_1350556391827308544_n.jpg

Annan yhden omakohtaisen vinkin: jos haluat muutoksia, tule tietoisemmaksi omista ajatuksistasi sekä tunteistasi, joita koet päivittäin. Tutustu itseesi. Ota tilaa tunteisiisi, antamalla itsellesi anteeksi, sen enempää analysoimatta, mitä annat anteeksi. Tutustu niihin vahvimmiten vaikuttaviin tunteisiin – mikä niiden viesti on? Mieli hölöttää jatkuvasti, tutki ja tutustu. Varmasti löydät paljon sellaista vanhaa, minkä saa jo jättää. Ja varmasti löydät omaa kaunista herkkyyttäsi, jonka saat antaa loistaa.

❤ HANNA
PS. Se, että työstää vastaavia asioita, sallii juurikin sen, että on keskeneräinen ja välillä toimii vanhan kaavan mukaan. Mutta työstäessä näitä sitoutuneesti, palkitsee työ sillä, että tietoisuus kasvaa h-hetkellä, jolloin sinulle ilmentyy erilaisia vaihtoehtoja toisin tekemiseen. Kaikki tapahtuu ajallaan! Ja useimmiten polua on turha verrata muiden vastaaviin polkuihimme, olemmehan me jokainen ainutlaatuisia – tutustutaan siis itseemme ja tehdään omalla tavalla oma kasvumme!

Itsensä kohtaamisia

”Hanna, sä olet vielä nuori, mutta olet jo pitkällä itsesi työstämisen kanssa. Monet eivät herää näihin asioihin koskaan. Sinulla on valtavasti voimavaroja.”

Istun autossa. Ulkona sataa ja lämpötila näyttää +4, helmikuussa? Sää on harmaa ja innoton. Laitan Eminemin ’Beautiful’ -kappaleen soimaan ja starttaan auton. Kuuntelen välillä räppiä ja Eminemillä on ihan hienoja, mutta erittäin aggressiivisia sanoituksia – tai pitäisikö sanoa, että erittäin tunnollisia ja välistä tukahdettuja. Kun olin lukiossa kuuntelin paljon angstista suomiräppiä ja aloin noteeraamaan, miten se musiikki sai muutoksia olotilassani; sitä alaspäin painaen. Samaistuin liikaa sanoihin, korostin tuntemuksiani ja uhriuduin entisestään. On toki ymmärrettävää, että teini-ikään kuuluu erilaista kipuilua, mutta onneksi tajusin jättää liian raskaat musiikit silloin pois. Nykyään pystyn musiikin avulla kohtaamaan tunteitani ja antamaan niitä anteeksi, unohtamatta kaikkia musiikin positiivisia puolia. Toisen sanoitukset tuo tukea ja turvaa, sen sijaan, että katkeroituisin entisestään. Musiikkimakuni on hyvin laaja, olen pienestä asti suosinut suurimmaksi osaksi 60-80 lukujen soft rock /rock bändejä sekä klassista. Nykyään en kuluta musiikkia niin massiivisesti, vaan olen oppinut hitusen enemmän kuulemaan hiljaisuuden kauneutta. Siis vain hitusen, sillä mieleni tykkää jupista, mitä milloinkin (sehän on tosin mielen luonnettakin). Eminemin Beautiful -kappaleessa on jotain samaistumisen varaa; hän puhuu siinä eri rooleista ja jokaisen omasta kasvunmatkasta. Se antaa minulle tilaa olla keskeneräinen ja paneutua tähän tärkeään hetkeen matkallani.

Saavun NLP -kouluttajani, Jaana Hautalan, pihaan. Olo on edelleen raskas, vaikkakin hieman tyynempi. Jaanan koti tuo mieleen NLP-koulutukset; niissä oli turvallista ja hyvä olla. Jaana tulee ovelle vastaan juuri sellaisena, kun Jaana on; täynnä läsnäoloa ja mystiikkaa. Jaana on sellainen henkilö, jonka ei tarvitse tehdä itsestään minkäänlaista numeroa ja silti hänet nähdään ja hiljennytään, kun hän alkaa puhumaan. Jaanalla on syvänruskeat silmät, joita helposti jää vain tuijottamaan, ne ovat itseasiassa osa sitä muistoa, mikä hänestä jää mukaan – isot, tumman ruskeat silmät, täynnä elämää ja viisautta. Heti kun astuin Jaanan kotiin, tajusin että siellä minun pitikin olla. Jokin selkeytyi jo heti sillä sekunnilla.

Jos totta puhutaan, en paljoa muista tästä kokemuksesta, mutta sen sijaan tunnen. Tunnen rauhaa ja koen tulleeni nähdyksi omana itsenäni, ilman maskia. Koen tulleeni kuulluksi ja ymmärretyksi. Jaana ei puhu turhaan täyttääkseen mitään, hän puhuu kyseiseen hetkeen kuuluvia asioita. Teimme kaksi harjoitusta, toisessa kohtasin sellaisen tunteen, mikä on ollut liimautuneena minuun ja kaventanut näkökenttääni. Se tunne on herättänyt muita ei-niin-hyviä tunteita ja näin lisännyt taakkaa. Harjoitus oli raskas, koin fyysistä pahaa oloa ja kun sain sen mielikuvissani ulos itsestäni edessäni olevalle penkille, en voinut sietää sen olemassaoloa. Se oli iljettävä irvikuva, vastenmielinen ja juuri sellainen, miltä se tuntuu; tarrautuva. Harjoitus oli todella ravisuttava ja sai myös kyynelet valumaan. Tätä tulee tehdä päivittäin, jotta todella saadaan muutoksia aikaan, niin mielessä että kehossa. Yksi kerta ei riitä. Ja sen sijaan, että lähtisin analysoimaan, niin tarkkailen. Toinen harjoitus oli ankkurointiharjoitus, jota olen tehnytkin jo aikaisemmin. Tällä kertaa minulle oli tämän murroksen myötä erittäin selkeää, mikä minulle on arvokasta ja tärkeää, mitä tarvitsen. Siksi koen, että saimme tästä harjoituksesta niin vahvan. Ankkurointiharjoituksella voi rakentaa itselleen ikään kuin ankkurin erilaisiin hetkiin elämässä. Niitä voi olla useita erilaisia eri tarkoitusperiin. Kun niitä vahvistaa päivittäin, niin saa yhteyden nopeammin ja pystyy vaikuttamaan vallitsevaan tunnetilaan. Hain ankkurointiharjoituksessa itselleni armollisuutta, rauhaa sekä iloa. Ja oli ihanaa, että vihdoin löysin ne asiat, jotka näitä asioita auttaa minulle tuomaan.

Puhuimme myös anteeksiannosta, itselleen. Se on ollut minulle vaikeaa, sillä en ole edes kyennyt ymmärtämään miten vaativa ja armoton olen ollut itselleni. Asiat ovat vain vaihtaneet maskia, mutta pysyneet yllä ajatuksissani, tunteissani ja toimintamalleissani. Kaikki lähtevät itsestä ja tällä itseni työstämisellä on isompi merkitys, kuin vain se, että on sujut itsensä kanssa. Olen viime aikoina ollut tulinen, kilpailuhenkinen, egoistinen ja kaiken kaikkiaan todella epävarma, että olen tullut siihen kohtaan polkua, missä on aika kohdata, kieltämisen ja kiirehtimisen sijaan. Tämä kaikki on auttanut minua näkemään itseäni etäämmältä ja kuulemaan selkeämmin asioita mielestäni. Ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pyrkisin eroon mistään, vaan että kohtaan itseni aidosti ja opin tuntemaan itseäni syvemmin. Näin ollen opin käyttämään tulisuuttani, kilpailuhenkeä sekä egoakin itselleni tärkeisiin asioihin – eikä niin, että ne rikkoisivat tai antaisin niiden liioin määritellä minua.

Lähdin Jaanan luota rauhan sekä luottamuksen kera. Mielessäni oli selkeä visio ankkuristani. Hengitys kulki helpommin, kaikki näytti jälleen kirkkaammalta. Illan aikana oivalsin paljon lisää. Nukahdin rauhallisin mielin ja heräsin kauniiseen auringonnousuun. Aamulla tietoisuuteeni tulvi jälleen piilotettuja asioita, mutta kohtasin ne valon ja hyväksynnän kera. Piilotettuja asioitani, rakennettuja rooleja sekä maskeja. Sen sijaan, että syyllistäisin itseäni niistä, niin ymmärsin niiden tarkoitusperät; itseni suojelu. Samalla ymmärsin, etten enää ole ne, vaikka ne saavat edelleen olla minussa. En halua kuitenkaan luoda itselleni edistymisen kanssa paineita, vaan nyt kerrankin haluan elää kaikki nämä hetket ja sallia asioiden tulla ja mennä. Olla keskeneräinen, inhimillinen, antaa itselleni lupa olla välistä neuvoton ja kipuileva. Vaikka olen tällä alalla, en halua esittää, että minä voisin aina hyvin, vaikka olenkin kouluttautunut siihen ja tuohon. Ammatti on vain ammatti, ihmisyys on asia erikseen. Kirjoittaa voi, vaikka kuinka viisaasti ja täysijärkisesti, mutten pyri täyttämään minkään roolin vaatimuksia. Minun, eikä sinunkaan, pidä olla mitään tiettyä, jotta olisi oikeanlainen. Roolit ovat monesti hyvästä, mutta yrittäessä muuttaa itseään jonkinlaiseksi, jotta olisi hyväksyttävämpi, on jo lähtökohtaisesti tuomittu umpikujaan. Pitäessään liian kiirettä kasvun kanssa, saattaa helposti laittaa vain laastarin avohaavan päälle.

❤ HANNA

Autenttinen elämä

Murros. Kasvu. Kohtaaminen. Irti päästäminen.
Kuten olen aikaisemmin jo kertonut, viime syksy oli erityisen raskas. Se ei ollut raskas siksi, että muutimme, perustimme salin, tapahtui sitä ja tapahtui tätä, ei. Se oli raskas, sillä ego valtasi minut ja lähes tukahdutti minut epävarmuudella sekä pelolla. Vanhat ja ei-toimivat ajatus- sekä tunnemallit nousivat kaiken tämän myllerryksen myötä pintaan. Taannuin sekä koin, että silmiäni peitti tumma ja raskas verho.

En olisi syksyllä voinut uskoa, miten tärkeäksi kokemani kipu tulisikaan. Olin vailla juuriani, leijuin jossain maan ja taivaan välimaastossa, saamatta kunnollista otetta mistään. Samalla olin täytetty bensalla, mikä otti välistä kovastikkin yhteen sisäisen tuleni kanssa. Räjähdyksiä, kuumuutta, ylikierroksia. Olin kaukana siitä kuka olen, ollakseni sitä, mitä en ole. Pääni oli sokaisseet erilaiset vaatimukset, sekä erilaisiin rooleihin kurottaminen. Kaikki on kuitenkin hyvin, sillä näiden asioiden kohtaaminen, että läpi käyminen oli todella tärkeää ja tulee jatkossakin olemaan. Herääminen siihen kuka on ja mikä on tärkeää, on hyvin maadoittavaa, vaikkakin saattaa olla erittäin kivulias prosessi. Uskon, että tällaisia murroksen vaiheita tulee elämässä aika ajoin. Kun huomaa, että omat ajatus-, tunne-, ja reagointimallit ovat ne suurimmat kivun aiheuttajat, sekoittajat, tulee oivallus siitä, että näistä vapautuminen piilee myöskin itsessä. Kyse ei olekaan siitä, mitä ulkopuolella on, vaan sisäisestä maailmasta. Pitääkö minulle olla tärkeää jokin sellainen, mikä sopisi hyvin ammattirooliini? Ei tosissaankaan! Tuleeko minun tehdä työtäni jollain tietyllä tapaa, ollakseni hyväksyttävä, ”oikeanlainen”? Ei, vaan kyse on siitä, että luon itseäni yhteydessä itseeni – silloin olen itselleni hyväksyttävä, sillä teen asioita sydämestä ja näin ollen se huokuu ympärilleni varmuutena sekä mm. selkeytenä. Asiat ovat kunnossa itsensä kanssa, seison selkäni takana, vaikka joku ei kelpuuttaisikaan minua ja tyyliäni. Sekin on ok ja se, että se sattuu.

Olen ollut hyvin samaistunut omaan roolini hyvinvointialan ammattilaisena. Olen tehnyt itsestäni huonovointisen sillä. Olen pyrkinyt täyttämään itseni luomat suuret saappaat ja samaan aikaan kokenut olevani huijari. En ole halunnut huijata muita, vaan itseäni. Minulla on ollut halu olla jotain sellaista, mitä en ole, koska olen kieltänyt sitä, mitä olen. Nyt myös ymmärrän, miksi olen ärsyyntynyt tietynlaisista ihmisistä ja aiheista; ne ovat osuneet suoraan minuun, mutta kieltäessä asioita, kääntyy ne minulla helposti vihaksi. En kuitenkaan syyllistä itseäni, sillä tietyt roolit ovat auttaneet minua selviytymään. Nykyään haluan kuitenkin panostaa elämiseen jatkuvan selviytymisen sijaan. Olen ollut myös erityisen kova suorittaja ja todella paljastanut itseni siitä, että suorittaja minussa vaihtaa helposti vain maskia. On ollut iso työ kuulla mikä ääni on mitäkin, tarkkailla tunteita ja olla tietoinen. Se on verottanut paljon energiaa, mutta olen todella sitoutunut nyt omaan kasvuuni. Selviytymismoodi sekä suorittaminen ovat kuitenkin osa elämää, eikä tarkoitukseni ole päästä niistä irti, vaan oppia suhteuttamaan, tasapainottamaan.

Haluan esitellä itseni, tässä hetkessä. Olen Hanna, nainen, kihlattu, tytär, sisar, ystävä, auttaja, yrittäjä, ikuinen luonnonlapsi. Arvostan autenttisuutta, kiitollisuutta sekä Rakkautta. Tärkeäksi koen sisäisen työn, ihmisenä kasvun sekä aidon kohtaamisen. Nauru ja hauskuus ovat minulle elämänsuoloja, ilon ystäviä. Elämäni matkalla haluan luoda vahvan yhteyden luontoon, eläimiin sekä kanssa ihmisiin. Haluan oppia ja sallia, ymmärtää – kaikki sellaisetkin, mitkä olen ennen pyrkinyt kieltämään. Nähdä avoimin mielin, kirkkain silmin se kauneus, mikä meissä kaikissa ja kaikkialla on. Pysähtyä siihen missä olen ja hyväksyä se, mikä on. Sanon myös sen, että roolit ovat meille monesti myös hyvästä. Toisinaan on kuitenkin hyvä kohdata roolejaan, päästäen irti sellaisista, joita ei kannata enää ravita, sekä päivittäen sellaisia, jotka ovat edelleen tärkeitä. Kasvan ja kehityn alati. Se, miten nyt ajattelen ja koen tärkeäksi, tulee varmasti muuttumaan. Sallin siis sen, että olemme keskeneräisiä. Sallien yhä uudestaan ja uudestaan. Ollakseen jotakin, ei tarvitse olla jotain sellaista, miten se jotakin on yleisesti omaksuttu – ollakseen oma itsensä, saa olla juuri niin, miten oma itsensä on.

Miksi Autenttinen Elämä? Koen sen tällä hetkellä itselleni hyvin resonoivaksi. Sana ’autenttinen’ voi viitata mihin viittakaan, mutta minulle se tarkoittaa aitoutta oman epätäydellisyyden keskellä, sallivuutta sekä hyväksyntää. Ja koska aina ei ole helppoa sallia ja hyväksyä, niin se viittaa myös siihen prosessiin, mitä tapahtuu, kun sallimme ja hyväksymme sellaista, mikä voi olla haastavaa. Vaikka olen käynyt kaikenmaailman koulutuksissa, tehnyt paljon työtä ja hankkinut runsaasti kokemustakin, niin haluan olla ihminen ihmiselle. Minua hitusen kyllästyttää se, että jaamme toisillemme erilaisia neuvoja joka lähtöön, muttemme aina kohtaa toisiamme kunnolla saatika ota itse omia neuvojamme vakavasti. Olemme valmiita puhumaan, muttemme kuuntelemaan. Minulle on annettu varmasti tuhansittain erilaisia elämänneuvoja, mutta monet näistä neuvojista eivät ole koskaan kuulleet minua. En usko, että kaipaamme niin paljoa neuvoja, kaipaamme aitoja kohtaamisia, läsnäoloa ja hyväksyntää. Autenttisuus antaa minulle tilaa olla keskeneräinen ja seistä oman selkäni takana, vaikka ääneni välistä särkyisikin.

PS. Olen tietoinen siitä, että tällaiset blogien kirjoittelut sekä some, ovat hyvin kuplaannuttavia, oman tarinan rakentamista ja uskomuksien jakamista. Kuitenkin haluan vapauttaa itseni sellaisesta liiallisesta selittelystä, mitä osaan aivan todella taitavasti tehdä. Kirjoitan siitä hetkestä missä olen ja se on se, missä minun tulee ollakin.

❤ HANNA