Itsensä kohtaamisia

”Hanna, sä olet vielä nuori, mutta olet jo pitkällä itsesi työstämisen kanssa. Monet eivät herää näihin asioihin koskaan. Sinulla on valtavasti voimavaroja.”

Istun autossa. Ulkona sataa ja lämpötila näyttää +4, helmikuussa? Sää on harmaa ja innoton. Laitan Eminemin ’Beautiful’ -kappaleen soimaan ja starttaan auton. Kuuntelen välillä räppiä ja Eminemillä on ihan hienoja, mutta erittäin aggressiivisia sanoituksia – tai pitäisikö sanoa, että erittäin tunnollisia ja välistä tukahdettuja. Kun olin lukiossa kuuntelin paljon angstista suomiräppiä ja aloin noteeraamaan, miten se musiikki sai muutoksia olotilassani; sitä alaspäin painaen. Samaistuin liikaa sanoihin, korostin tuntemuksiani ja uhriuduin entisestään. On toki ymmärrettävää, että teini-ikään kuuluu erilaista kipuilua, mutta onneksi tajusin jättää liian raskaat musiikit silloin pois. Nykyään pystyn musiikin avulla kohtaamaan tunteitani ja antamaan niitä anteeksi, unohtamatta kaikkia musiikin positiivisia puolia. Toisen sanoitukset tuo tukea ja turvaa, sen sijaan, että katkeroituisin entisestään. Musiikkimakuni on hyvin laaja, olen pienestä asti suosinut suurimmaksi osaksi 60-80 lukujen soft rock /rock bändejä sekä klassista. Nykyään en kuluta musiikkia niin massiivisesti, vaan olen oppinut hitusen enemmän kuulemaan hiljaisuuden kauneutta. Siis vain hitusen, sillä mieleni tykkää jupista, mitä milloinkin (sehän on tosin mielen luonnettakin). Eminemin Beautiful -kappaleessa on jotain samaistumisen varaa; hän puhuu siinä eri rooleista ja jokaisen omasta kasvunmatkasta. Se antaa minulle tilaa olla keskeneräinen ja paneutua tähän tärkeään hetkeen matkallani.

Saavun NLP -kouluttajani, Jaana Hautalan, pihaan. Olo on edelleen raskas, vaikkakin hieman tyynempi. Jaanan koti tuo mieleen NLP-koulutukset; niissä oli turvallista ja hyvä olla. Jaana tulee ovelle vastaan juuri sellaisena, kun Jaana on; täynnä läsnäoloa ja mystiikkaa. Jaana on sellainen henkilö, jonka ei tarvitse tehdä itsestään minkäänlaista numeroa ja silti hänet nähdään ja hiljennytään, kun hän alkaa puhumaan. Jaanalla on syvänruskeat silmät, joita helposti jää vain tuijottamaan, ne ovat itseasiassa osa sitä muistoa, mikä hänestä jää mukaan – isot, tumman ruskeat silmät, täynnä elämää ja viisautta. Heti kun astuin Jaanan kotiin, tajusin että siellä minun pitikin olla. Jokin selkeytyi jo heti sillä sekunnilla.

Jos totta puhutaan, en paljoa muista tästä kokemuksesta, mutta sen sijaan tunnen. Tunnen rauhaa ja koen tulleeni nähdyksi omana itsenäni, ilman maskia. Koen tulleeni kuulluksi ja ymmärretyksi. Jaana ei puhu turhaan täyttääkseen mitään, hän puhuu kyseiseen hetkeen kuuluvia asioita. Teimme kaksi harjoitusta, toisessa kohtasin sellaisen tunteen, mikä on ollut liimautuneena minuun ja kaventanut näkökenttääni. Se tunne on herättänyt muita ei-niin-hyviä tunteita ja näin lisännyt taakkaa. Harjoitus oli raskas, koin fyysistä pahaa oloa ja kun sain sen mielikuvissani ulos itsestäni edessäni olevalle penkille, en voinut sietää sen olemassaoloa. Se oli iljettävä irvikuva, vastenmielinen ja juuri sellainen, miltä se tuntuu; tarrautuva. Harjoitus oli todella ravisuttava ja sai myös kyynelet valumaan. Tätä tulee tehdä päivittäin, jotta todella saadaan muutoksia aikaan, niin mielessä että kehossa. Yksi kerta ei riitä. Ja sen sijaan, että lähtisin analysoimaan, niin tarkkailen. Toinen harjoitus oli ankkurointiharjoitus, jota olen tehnytkin jo aikaisemmin. Tällä kertaa minulle oli tämän murroksen myötä erittäin selkeää, mikä minulle on arvokasta ja tärkeää, mitä tarvitsen. Siksi koen, että saimme tästä harjoituksesta niin vahvan. Ankkurointiharjoituksella voi rakentaa itselleen ikään kuin ankkurin erilaisiin hetkiin elämässä. Niitä voi olla useita erilaisia eri tarkoitusperiin. Kun niitä vahvistaa päivittäin, niin saa yhteyden nopeammin ja pystyy vaikuttamaan vallitsevaan tunnetilaan. Hain ankkurointiharjoituksessa itselleni armollisuutta, rauhaa sekä iloa. Ja oli ihanaa, että vihdoin löysin ne asiat, jotka näitä asioita auttaa minulle tuomaan.

Puhuimme myös anteeksiannosta, itselleen. Se on ollut minulle vaikeaa, sillä en ole edes kyennyt ymmärtämään miten vaativa ja armoton olen ollut itselleni. Asiat ovat vain vaihtaneet maskia, mutta pysyneet yllä ajatuksissani, tunteissani ja toimintamalleissani. Kaikki lähtevät itsestä ja tällä itseni työstämisellä on isompi merkitys, kuin vain se, että on sujut itsensä kanssa. Olen viime aikoina ollut tulinen, kilpailuhenkinen, egoistinen ja kaiken kaikkiaan todella epävarma, että olen tullut siihen kohtaan polkua, missä on aika kohdata, kieltämisen ja kiirehtimisen sijaan. Tämä kaikki on auttanut minua näkemään itseäni etäämmältä ja kuulemaan selkeämmin asioita mielestäni. Ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pyrkisin eroon mistään, vaan että kohtaan itseni aidosti ja opin tuntemaan itseäni syvemmin. Näin ollen opin käyttämään tulisuuttani, kilpailuhenkeä sekä egoakin itselleni tärkeisiin asioihin – eikä niin, että ne rikkoisivat tai antaisin niiden liioin määritellä minua.

Lähdin Jaanan luota rauhan sekä luottamuksen kera. Mielessäni oli selkeä visio ankkuristani. Hengitys kulki helpommin, kaikki näytti jälleen kirkkaammalta. Illan aikana oivalsin paljon lisää. Nukahdin rauhallisin mielin ja heräsin kauniiseen auringonnousuun. Aamulla tietoisuuteeni tulvi jälleen piilotettuja asioita, mutta kohtasin ne valon ja hyväksynnän kera. Piilotettuja asioitani, rakennettuja rooleja sekä maskeja. Sen sijaan, että syyllistäisin itseäni niistä, niin ymmärsin niiden tarkoitusperät; itseni suojelu. Samalla ymmärsin, etten enää ole ne, vaikka ne saavat edelleen olla minussa. En halua kuitenkaan luoda itselleni edistymisen kanssa paineita, vaan nyt kerrankin haluan elää kaikki nämä hetket ja sallia asioiden tulla ja mennä. Olla keskeneräinen, inhimillinen, antaa itselleni lupa olla välistä neuvoton ja kipuileva. Vaikka olen tällä alalla, en halua esittää, että minä voisin aina hyvin, vaikka olenkin kouluttautunut siihen ja tuohon. Ammatti on vain ammatti, ihmisyys on asia erikseen. Kirjoittaa voi, vaikka kuinka viisaasti ja täysijärkisesti, mutten pyri täyttämään minkään roolin vaatimuksia. Minun, eikä sinunkaan, pidä olla mitään tiettyä, jotta olisi oikeanlainen. Roolit ovat monesti hyvästä, mutta yrittäessä muuttaa itseään jonkinlaiseksi, jotta olisi hyväksyttävämpi, on jo lähtökohtaisesti tuomittu umpikujaan. Pitäessään liian kiirettä kasvun kanssa, saattaa helposti laittaa vain laastarin avohaavan päälle.

❤ HANNA

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s