Ehjä

Olen viime aikoina alkanut pohtimaan sitä, miten kova tarve itsellä on ollut ’korjata’ itseäni. Olen kuitenkin ehjä, vaikka olisikin arpia. Ymmärrän tuntemuksen ”olen rikki” ja sana kuvastaakin sitä hienosti, mutta eikö se ole aika rajaava uskomus? Eikö se herätä mukaansa puutteellisuutta tai muita kielteisempiä tunteita? Eikö kyse ole kuitenkin loppupeleissä omista ajatuksista tuntemuksineen?

Mikä sai minut kokemaan tarpeen korjaamiseen? Mitä se on? Pelkoa? Puutteellisuutta? Illuusiota? Tulevaisuuden maalaamista? Kohtaamattomuutta? Varmasti osin kaikkia näistä, mutta ehkä eniten kuitenkin sitä, että olen vain jäänyt ikään kuin riippuvaiseksi alituiseen korjaamiseen. Ei tässä tokikaan valmiita olla ja tuskin koskaan sellaisiksi tullaankaan, mutta ehjä olen. Siitä olen varma. Vaikka lapsuuteni oli mitä oli ja vaikka olenkin kokenut elämässäni isoja kolhuja. Silti. Olen ehjä, vaikken olekaan täydellinen. Sen sijaan, että olisi rikki, kyse on enemmänkin siitä, että ruokkii itseään siihen resonoivilla ajatuksilla ja tuntemuksilla. Jos jatkuvasti miettii, että itsessään on kohta, joka pitää täyttää, niin keskittyy sen täyttämiseen, sen sijaan, että eläisi tässä hetkessä luottaen tekevän itselleen oikein ja sallien muutoksen.

Tämä ajatus tuli itseasiassa Maria Nordinin Eroonoireista.fi -verkkokurssin aikana hyvinkin vahvasti esiin. Kurssilla on minulle jo entuudestaan tuttuja harjoitteita ja Maria puhuu useista sellaisista henkilöistä käytäntöineen, joihin olen itsekin perehtynyt. Ja vaikka olen kouluttautunut mentaalivalmennuksen parissa ja opiskellut, että tehnyt jo paljon vastaavia harjoituksia, niin koen nyt olevani valmis syvällisempään ymmärrykseen; yksinkertaisuuteen ja irtipäästöön. Aikaisemmin olen lähtenyt vahvistamaan menneisyyteni tarinaa, sillä olen katsonut asioita eri näkökulmasta – siksi koen, että mistään aikaisemmasta tekemästäni tai luulemastani ole ollut haittaa, vaan päinvastoin: olen oppinut itsestäni ja maailmasta ympärilläni jatkuvasti enemmän, kuorinut sipulia. Kuten nyt olen ymmärtänyt ajatusmallini tässä, eli siis sen, että lähden peilaamaan mennyttä, kun kyse on vahvistaa tässä hetkessä uutta. Vertailu, arvostelu ja syyllistäminen ovat olleet matkassani, sillä en ole ymmärtänyt miten vahvasti olen katsonut niiden kautta asioita, ”minun pitäisi / en osaa / olen viallinen, koska..”. Olen tuntenut syyllisyyttä omasta keskeneräisyydestä, vaatinut liian nopeaan muutoksia itseltäni sekä pyrkinyt sivuuttamaan asioita pikaratkaisuin tai jäämällä niihin liioin kiinni. Matka siis voi olla hitaammanpuoleista, vaikkakin muutoksia voi tosissaan tapahtua nopeaankin. Ajan ei sinällään pitäisi olla ratkaisevassa asemassa, sillä kysehän on koko loppu elämästä.

Marian kurssilla fokus on uudessa, kantavassa. Maria kutsuu egoa sisäiseksi suojelijaksi, mikä mielestäni toimii oikein hyvin – sillä monesti ego saa suotta isot haukut. Kaikessa puolensa. Kurssin aikana olen saanut upeita oivalluksia, tullut suuremmin tietoiseksi pään sisäisestä puheestani ja erityisesti oman tarinani jatkuvasta jauhamisesta. Olen jossain vaiheessa, kaiketi jo lapsesta, oppinut elämään selviytymismoodissa ja huomaan kantavani sitä edelleen vahvasti mukanani. Esimerkiksi tuossa taannoin puhuttiin Jukan kanssa raha-asioista, nyt kun rahaa on tosiaan sidottu moneen eri projektiin niin sitä on vähemmän käytettävissä. En huomannut että reagoin menneeni kautta, jolloin kun äitini puhui ettei rahaa ole, niin se tarkoitti kirjaimellisesti sitä. Sitten mietittiin, että miten tästä selvitään. Stressi alkoi viriämään kehossani ja aloin miettimään keinoja vähentää omia kulujani ja tehdä lisää työtä.. Hyppäsin siis menneeseeni ja sain selviytymismoodin vahvasti mukaani. Kurssin harjoitteet auttoivat heräämään asiaan ja otinkin asian puheeksi Jukan kanssa. Tosissaan tilanne on täysin eri, mitä se oli silloin yksinhuoltajaäitini kanssa, mutta tunnemuistoni oli niin vahva, etten kerennyt sitä edes kyseenalaistamaan.

Monesti voi olla vaikea hyväksyä sitä, että voima muutoksiin piilee itsessään. Toisinaan jumahdetaan turvaan fiksoituneeseen asenteeseen – kielletään itseltään mahdollisuudet muuttua, oppia ja kehittyä. Sisäinen suojelija saattaa suojella hieman liikaa ja sokaista meitä. Ja toisinaan koen, että on luotu sellainen uskomus, että muuttuakseen tarvitsee tehdä mielettömästi työtä monin eri tavoin ja että muutos ei lähtisi itsestään, vaan sen saa aikaan auktoriteetti. Taustalle saattaa syttyä sisäinen suojelija todella vahvasti häiritsemään sekä erilaiset rajoittavat uskomukset. Toki jos elää pelossa ja epävarmuudessa, niin nämä voivat pelottaa ja tuoda erilaisia olotiloja mukanaan, mutta loppupeleissä nämä ovat asioita, jotka saavat olla mukana, kunhan niille ei tarjota rattia, vaan antaa niiden istua takapenkillä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s