Luominen

On liian helppo irtaantua itsestään, sulkea silmät tiettyyn suuntaan ja katsoa vain yhteen. On liian helppo katsoa, mutta kuitenkaan olla näkemättä. Kuulla, mutta olla kuulematta. On liian helppo puhua, sitä tarkoittamatta. Esittää yhtä, tehdä toista. Elää fantasian kautta, kuitenkaan siihen koskematta. 

En tiedä mitä ajatella. Ajattelen kuitenkin. Olen tietoinen kehästä, samojen ajatusten luomasta kehästä. Samojen tunteiden luomasta radasta. Tarpeesta reagoida. Mihin? Mihin minulla on tarve reagoida? Miksi? Miksi minulla on tarve ajatella, tuntea ja reagoida näin? Mitä tarinaa yritän ylläpitää itsessäni, jotta olisin – minä? Se en ole minä, sen tiedän. Pystyn nimeämään läheisiäni tietyistä tavoistani. Hekään eivät ole niitä. Tavat heissäkin ovat perittyjä, veren mukana kannettuja, tiedostamattomaan koodattuja, tarinaan sisällytettyjä. Ei ole syytä olla katkera tai vihainen. Ne osuvat vain minuun ja omiin pimeisiin nurkkiin, niihin mitkä ovat silmieni valitun sokeuden alla turvassa. Tiedostamatonta, kunnes tiedostaa. Avain muutokseen.

Kuulen sisäistä puhettani, ällistyn! Minäkö puhun itselleni ja elämästä noin? En varmana! Tämä johtuu lapsuudestani ja kaikesta siitä vääryydestä, mistä olen ylipäätään joutunut elämäni aikana kokemaan. Olen uhri, en voi tehdä asioille mitään! Miksi hän teki niin ja se sanoi toisin? Miksei minulla ollut asiat niin, kuin toisella? Miksi? Miksi? Olen syytön! Olen oikeutettu katkeruuteeni! Minua kohtaan on toimittu väärin ja en varmana unohda. Kannan mukanani ja kaadan niskaan, kun oikea aika koittaa. Olen valmis puolustautumaan. 

Kuulen sisäistä puhettani, ällistyn mutta ennen muuta tunnen tarvetta lohduttaa. Minä puhun noin itsestäni ja elämästä, koska olen totuttanut itseni siihen. Kaikesta kylmyydestään ja kivustaan huolimatta, ne tuovat turvaa tuttuudellaan. Olen valinnut sanat, imenyt niitä ympäristöstä ja muodostanut lauseita, tarinaa, kehollistanut. Olen elänyt jo lapsuuteni ja nuoruuteni, miksi siis kantaisin niitä enää nykyhetkessä mukanani, niiden kautta eläen? Voin kantaa niitä mukanani, silti tämän hetken kautta eläen. Taakka ei ole painava, taakkaa ei ole. Se valaisee tietä, kun tiedostamattomuus sammuttaa valot polultani. Olen turvassa. Ei ole ketään tai mitään minkä takia puolustautua tai pelätä. Nehän ovat vain asioita, joita tuotan itsessäni, eläen toisintona jotain, mikä on muovautunut omaksi tarinakseen vuosien saatossa. Illuusiota. Riippuvuutta.

Anteeksianto. Se ei maksa mitään. Se ei ota mitään, paitsi kuvitellun kunnian ja syyn olla loukkaantunut. Se antaa tilaa tunteille, rakkaudelle ja elämälle. Se antaa tilaa syvälle hengitykselle, voi vihdoinkin hengittää ja olla läsnä. Tässä ei ole se, mitä joskus oli. Tässä on se, mitä siellä joskus oli myös, mutta jotain muuta. Tässä on lupa elää vapaasti, lupa luoda omaa, lupa tuntea, lupa tulla tietoiseksi, lupa ymmärtää ja kasvaa. Samat valinnat pitävät tarinan yllä. Tässä on tilaa tehdä tietoisia valintoja, pelosta ja epävarmuudesta huolimatta. Jos katson elämää menneiden kautta, en koskaan näe sitä, mikä tässä on. Jos elän elämää menneiden kautta, en koskaan tunne sitä, mitä tässä on. Kaikki tämä on uutta. Elämän ei ole tarkoitus olla eilisen toisinto. 

Katson tähtitaivasta syksyisen tuulen puhaltaessa. Syvä ja voimakas kiitollisuus valtaa minut jokaista soluani myöten. Niin usein olen katsonut tuota taivasta, mutta joka kerta tuntuu siltä, kun katsoisin sitä ensimmäistä kertaa. Puhun tähdille ja kiitän, että olen herännyt. Olen herännyt siitä valheesta, mitä olen kertonut itselleni. Tunnen tyhjyyden sisälläni, mutta ymmärrän sen tarkoituksen; se ei ole tyhjyyttä, se on jotain sellaista, minkä olen kahlinnut. Uutta, mutta silti niin tuttua. Se hiljainen ääni, mikä on peittynyt kaiken muun alle. Se on siinä, läsnä yhtä kirkkaasti, yhtä elävästi kuin tähdet taivaalla. Aikaa. Sitä minulla on, ovathan tähdetkin loistaneet pitkään ilman minkäänlaista kiirettä olla tietynlainen tähti, tarvetta kertoa tähden tarinaa, luoda merkitys jollain, mikä ei ole merkittävää. Tähdet ovat, siksi ne ovat niin pysäyttäviä. Meillä on aikaa, on aikaa tutustua omaan autenttiseen ääneen. On aikaa valita toisin. On aikaa elää niin, miten sydämessään kokee tärkeäksi, kunnioittaen niin itseään kuin koko maailmaa ympärillään. Antaen kahleiden sulaa pois. On aikaa tuntea tunteitaan, kuulla ajatuksiaan ja vain olla tietoisesti läsnä.

On aikaa antaa anteeksi. Aikaa rakastaa. Aikaa elää ja hengittää. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s