Ripille 29 vuotiaana

Olen kahden ihanan pojan kummi – epävirallisesti. Miksi näin? Sillä en ole käynyt rippikoulua. Toinen pojista on jo lähemmäs yläasteikäinen ja idea siihen, että minusta tehdään hänen kummi, lähti siitä kun paras ystäväni sai tietää, että kummin voi lisätä vielä jälkeenpäin (heillä oli entisen miehensä kanssa sopimus silloin, että vain sukulaiset tulevat pojan kummiksi). Hänen ystäväpappinsa piti meille upean tilaisuuden, missä ei säästytty kyyneliltä. En muista olenko hetkeen kokenut aivan yhtä vahvaa ja kaunista tunnetta, kuin siinä hetkessä. Vasta jälkeenpäin kuitenkin huomattiin, että minun tuleekin olla käynyt rippikoulu, jotta voin olla kummi, vaikken olekaan hänen sylikumminsa. Joten näin ollen käyn rippikoulun nyt, 29 vuotiaana. 

Tänään tapasimme Jalasjärven kirkon papin kanssa, joka itseasiassa on juuri siirtynyt tänne Helsingistä. Hän ei ole alunperi kummaltakaan paikkakunnalta. Heti alkuun pappi kysyi minulta; ”mikset käynyt nuorempana rippikoulua?” Ja sitä olinkin juuri pohtinut. Miksi en? Yksinkertaisesti en saanut siihen perheeltäni minkäänlaista kannatusta. Nuorena elin jo aikalailla itsenäistä elämää. Päätimme siis silloin koulukaverini kanssa, ettemme mene, koska uskovaiset sucks (älä ymmärrä väärin, olin kiltti ja tunnollinen lapsi sekä oppilas, jolla käyttäytymisen numero oli aina 10 – koko koulurupeaman ajan). Näin uskontoon liittyvät asiat aina hyvin mustavalkoisesti, yleisimmiten kaiken sen pahan, mitä uskonto sai ihmisessä sekä yhteiskunnassa aikaan. Mutta en ymmärtänyt, miten paljon hyvää se kantaa sisällään. Ja tätä olisi mielestäni tärkeää opettaa koulun lisäksi kotona, eikä vain uskontoon liittyen, vaan ylipäätään; asioissa on aina olemassa ääripäät, mutta on tärkeää osata katsoa ääripäiden väliin. Rippikoulu voi olla myös monelle nuorelle äärimmäisen tärkeä asia elämänkulun suuntaamisessa, välittävän aikuisen kohtaamisessa tai vaikkapa syrjäytymisvaarassa olevan nuoren elämässä.

Oli ihana jutella papin kanssa asioista ja käydä läpi omaa suhdetta uskontoon sekä esimerkiksi Jumalaan (mitä ei nyt oikeastaan ole ollutkaan, kuulun kirkkoon, mutta siihen se on sitten jäänytkin). Olen ollut tässä hyvin ankara itselleni, toisinaan hädän keskellä en ole antanut itselleni lupaa rukoilla tukea ja turvaa, mutta sitä olen voinut pyytää aina muille. Olen kokenut, että minä pärjään, minun täytyy pärjätä, en saa pyytää itselleni yhtään enempään. Enkä ole oikein osannut nimetä sitä keneltä rukoilen, onko se Äiti maa, Universumi taikka Jumala… mutta loppujen lopuksi koen, että se on yksi ja sama energia, totuus – Rakkaus, nimellä ei siis väliä. Olen ollut nuorempana äärimmäisen kova itselleni ja edelleen saatan heikolla hetkellä ruoskia itseäni milloin mistäkin. En tokikaan hae elämästä ylenpalttista helppoutta, jatkuvaa nautintoa tai onnea, elän aika askeettista elämää ja se tuo minulle merkitystä elämään. Viime aikoina olen kuitenkin tuntenut jotain hieman erilaista. Suurempaa, tietyin tavoin ’puhtaampaa’ sekä koruttomampaa tarvetta kääntyä hiljaisuuteen, pysähtyä hetkeen, oppia pyyteettömästi rakastamaan itseäni, sekä muita. Tunne tulee suoraan sydämestä. Se luo yhteyden johonkin hyvin vahvaan läsnäoloon sekä rauhaan. Se ikään kuin halaa ja kannattelee. Koen, että olen valmis uudenlaiseen näkökulmaan, uudenlaiseen lähestymiseen uskonnon, rakkauden sekä Jumalan (tai miksi sitä nyt kutsuukaan) kanssa. Ja silti koen tarvetta selittää, etten ole valaistunut enkä pimahtanutkaan. Yksinkertaisesti vain kasvanut.

Minua kiinnostaa asia myös siksi, koska olen utelias ihminen (ja toki siksi, koska haluan olla ystävieni lasten kummi virallisesti). En ole koskaan lukenut Raamattua, mutta silti olen ollut valmis arvostelemaan sitä. Uskovaiset ihmiset olivat minulle ennen yhtä kuin pimahtaneita, niitä ääripäitä, jotka meuhkaavat milloin missäkin. Nyt on ihana nähdä, että viimeisten vuosien myötä, olen avautunut tällekin näkökulmalle ja pystyn huomioimaan uskontoon liittyvissä asioissa sitä keskikohtaa, en vain niitä ääripäitä. On myös ihana huomata, että vihdoin pystyn pyytämään myös itselleni, kokematta sitä häpeälliseksi, sekä antamaan itselleni anteeksi sen enempään tuomitsematta. Ymmärrän paremmin uskonnon hyvät ja kauniit puolet, vaikkei minun tarvitse sitä sen enempää elämässäni esiin nostaa. Uskon edelleen alkuräjähdykseen, evoluutioon ja niin edelleen, mutta uskonto on mielestäni asia, mikä opettaa rakastamaan lähimmäisiään, itseään sekä luontoa ja ehdottomasti ymmärtämään sen, ettemme ole yksin. Kukaan ei tarvitse tähän uskontoa tai sitä että on uskovainen, mutta monille uskonto tuo elämään lisää merkitystä; usko suurempaan, yhteisö sekä yhteys, ykseys. On mielenkiintoista lähteä tälle matkalle ja oppia lisää, uusin silmin. Uskonto on kiehtonut minua kyllä aina, mutta monet tunnetut uskovaiset henkilöt ja hahmot ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni. On ollut vaikea sietää muiden mustavalkoisuutta, kun on ollut itse mustavalkoinen. 

Mielenkiintoista nähdä, mihin tämä matka vie! 

-Hanna ❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s