Mitä ihmettä? Mukaan kuntavaaleihin!

Siitä taitaa olla pian vuosi, kun Mikko Jokipii kysyi, olisinko kiinnostunut tapaamaan hänet kuntavaalien merkeissä. Olinhan minä, vaikka idea koko asiasta naurattikin silloin. Mikko Jokipii toimii tällä hetkellä Kurikan vihreänä kaupunginvaltuutettuna, kaupunginhallituksen jäsenenä ja Vaasan Vaalipiirin Vihreiden toiminnanjohtajana. Emme kuitenkaan ennättäneet tapaamaan, sillä asia nimeltä korona tapahtui pitäen yhden, jos toisenkin kiireisenä luodessa uudenlaisia tulokulmia yrityksensä pyörittämiseen. Sivulauseena, on ollut hyvin mielenkiintoista huomata koronan aikana se, että saisi toteuttaa rakasta ja erittäin tärkeää työtään, tuntuukin toisinaan väärältä. Koen, että tässä poliitikkomme ja muut päättäjät sekä erityisesti media, ovat epäonnistuneet täydellisesti; kaaos ei laannu kaaoksella.  

Mikko palasi aiheeseen jälleen loppuvuodesta 2020 ja tässä vaiheessa olin jo aikalailla unohtanut koko asian. Nolona myönnän etten edes tiennyt milloin kuntavaalit pidetään. Tapasimme siis asian merkeissä ja uteliaisuuteni heräsi; tämähän voisi olla keino viedä tärkeitä asioita kirjavan tiimin kera eteenpäin! Teen satojen eri ikäisten ja eri lähtökodista tulevien ihmisten kanssa työtä muun muassa valmentajana, ohjaajana, kouluttajana, luennoitsijana sekä yhteistyökumppanina. Laaja-alaisen työnkuvani ja henkilökohtaisten intressien ansiosta omaan kattavasti eri näkökulmia siitä mitä tavoitteiden saavuttaminen edellyttää ja mitä juuri nyt kaikkein kipeimmin kaivataan. Joten miksi en siis lähtisi mukaan? Yrittäjänäkin tavoitteeni on tarjota ihmisille hyvinvointiin erilaisia työkaluja, ottaen huomioon ihmisen eri osa-alueet, joten tämä ei sinänsä muuttaisi yhtään mitään. Parhaimmassa tapauksessa pääsisin mukaan entistä laajemmin ja saisin vietyä ihmisten sanomaa eteenpäin. 

Allekirjoitettuani paperit tunsin, kuinka stressi alkoi nostamaan päätään; fokus oli kaikessa siinä, mitä huonoa asia voisi mahdollisesti ehkä aiheuttaa. Mitä jos jollain tulisi asian suhteen niin suuri ongelma, että päättäisi alkaa kiusaamaan tai asiakkaat katoaisivat salilta? Sitten stressattiin asiaa lisää; ”enhän minä ole mitenkään poliittinen!”, ”en osaa puhua poliittisesti korrektisti!”, ”mä vaan menen nolaamaan itseni lähtiessäni ehdokkaaksi, mulla ei ole minkäänlaisia tsäänssejä saada äänen ääntäkään”, ”nyt ne kelaa, että olen joku cityvihreä, joka puhuu asioista, joista ei tiedä yhtään mitään…”. Huh, voin myöntää, että asia nostatti paljon epävarmuuksia pintaan, mutta loppujen lopuksi olen onnistunut kääntämään asian näin: kuten työni puolesta, myös tässä tarkoitukseni on tähdätä siihen, että ihmiset voisivat paremmin ja esimerkiksi avun, sekä tuen saaminen olisi mutkattomampaa. Maailma ei ole valmis ja on paljon asioita joita tulee kehittää, muuttaa, sekä luoda. Jos voin olla mukana vaikuttamassa siihen, että hyvinvointi toteutuisi jokaisen kohdalla, niin totta helvetissä lähden mukaan. 

Vihreät puolueena sisältää paljon samoja arvoja kuin mitä minulla yrittäjänä on, joskaan en näe itseäni minkään puolueen 100% edustajana – jos voisi valita olisin puolueeton henkilö, joka pyrkii ajamaan jokaisen ihmisen hyvinvointiin liittyviä asioita. Ilman turhaa suunsoittamista mediassa ja muiden puolueiden mustamaalaamista. En ymmärrä sitä, eihän siinä saada kenenkään asioita vietyä eteenpäin? Toki keskustelu ja asioiden puiminen on tärkeää, mutta eikö sitä voi tehdä myös niin, ettei muut joutuisi kärsimään?

Näin ollen, olen mukana vuoden 2021 kuntavaaleissa. Otan tämän asian kokemuksena, mielenkiintoisena askeleena elämässäni. En lähde mukaan ajatellen, että olen ketään vastaan, vaan yksinkertaisesti viemään sellaisia asioita eteenpäin, joilla saadaan positiivisia muutoksia aikaan.

Löydät Facebook -sivuni täältä: Hanna Härkönen, Vihreät – käyhän tykkäämässä, jos haluat olla mukanani tässä projektissa. ❤

PS.:

❤ Hanna

Ripille 29 vuotiaana

Olen kahden ihanan pojan kummi – epävirallisesti. Miksi näin? Sillä en ole käynyt rippikoulua. Toinen pojista on jo lähemmäs yläasteikäinen ja idea siihen, että minusta tehdään hänen kummi, lähti siitä kun paras ystäväni sai tietää, että kummin voi lisätä vielä jälkeenpäin (heillä oli entisen miehensä kanssa sopimus silloin, että vain sukulaiset tulevat pojan kummiksi). Hänen ystäväpappinsa piti meille upean tilaisuuden, missä ei säästytty kyyneliltä. En muista olenko hetkeen kokenut aivan yhtä vahvaa ja kaunista tunnetta, kuin siinä hetkessä. Vasta jälkeenpäin kuitenkin huomattiin, että minun tuleekin olla käynyt rippikoulu, jotta voin olla kummi, vaikken olekaan hänen sylikumminsa. Joten näin ollen käyn rippikoulun nyt, 29 vuotiaana. 

Tänään tapasimme Jalasjärven kirkon papin kanssa, joka itseasiassa on juuri siirtynyt tänne Helsingistä. Hän ei ole alunperi kummaltakaan paikkakunnalta. Heti alkuun pappi kysyi minulta; ”mikset käynyt nuorempana rippikoulua?” Ja sitä olinkin juuri pohtinut. Miksi en? Yksinkertaisesti en saanut siihen perheeltäni minkäänlaista kannatusta. Nuorena elin jo aikalailla itsenäistä elämää. Päätimme siis silloin koulukaverini kanssa, ettemme mene, koska uskovaiset sucks (älä ymmärrä väärin, olin kiltti ja tunnollinen lapsi sekä oppilas, jolla käyttäytymisen numero oli aina 10 – koko koulurupeaman ajan). Näin uskontoon liittyvät asiat aina hyvin mustavalkoisesti, yleisimmiten kaiken sen pahan, mitä uskonto sai ihmisessä sekä yhteiskunnassa aikaan. Mutta en ymmärtänyt, miten paljon hyvää se kantaa sisällään. Ja tätä olisi mielestäni tärkeää opettaa koulun lisäksi kotona, eikä vain uskontoon liittyen, vaan ylipäätään; asioissa on aina olemassa ääripäät, mutta on tärkeää osata katsoa ääripäiden väliin. Rippikoulu voi olla myös monelle nuorelle äärimmäisen tärkeä asia elämänkulun suuntaamisessa, välittävän aikuisen kohtaamisessa tai vaikkapa syrjäytymisvaarassa olevan nuoren elämässä.

Oli ihana jutella papin kanssa asioista ja käydä läpi omaa suhdetta uskontoon sekä esimerkiksi Jumalaan (mitä ei nyt oikeastaan ole ollutkaan, kuulun kirkkoon, mutta siihen se on sitten jäänytkin). Olen ollut tässä hyvin ankara itselleni, toisinaan hädän keskellä en ole antanut itselleni lupaa rukoilla tukea ja turvaa, mutta sitä olen voinut pyytää aina muille. Olen kokenut, että minä pärjään, minun täytyy pärjätä, en saa pyytää itselleni yhtään enempään. Enkä ole oikein osannut nimetä sitä keneltä rukoilen, onko se Äiti maa, Universumi taikka Jumala… mutta loppujen lopuksi koen, että se on yksi ja sama energia, totuus – Rakkaus, nimellä ei siis väliä. Olen ollut nuorempana äärimmäisen kova itselleni ja edelleen saatan heikolla hetkellä ruoskia itseäni milloin mistäkin. En tokikaan hae elämästä ylenpalttista helppoutta, jatkuvaa nautintoa tai onnea, elän aika askeettista elämää ja se tuo minulle merkitystä elämään. Viime aikoina olen kuitenkin tuntenut jotain hieman erilaista. Suurempaa, tietyin tavoin ’puhtaampaa’ sekä koruttomampaa tarvetta kääntyä hiljaisuuteen, pysähtyä hetkeen, oppia pyyteettömästi rakastamaan itseäni, sekä muita. Tunne tulee suoraan sydämestä. Se luo yhteyden johonkin hyvin vahvaan läsnäoloon sekä rauhaan. Se ikään kuin halaa ja kannattelee. Koen, että olen valmis uudenlaiseen näkökulmaan, uudenlaiseen lähestymiseen uskonnon, rakkauden sekä Jumalan (tai miksi sitä nyt kutsuukaan) kanssa. Ja silti koen tarvetta selittää, etten ole valaistunut enkä pimahtanutkaan. Yksinkertaisesti vain kasvanut.

Minua kiinnostaa asia myös siksi, koska olen utelias ihminen (ja toki siksi, koska haluan olla ystävieni lasten kummi virallisesti). En ole koskaan lukenut Raamattua, mutta silti olen ollut valmis arvostelemaan sitä. Uskovaiset ihmiset olivat minulle ennen yhtä kuin pimahtaneita, niitä ääripäitä, jotka meuhkaavat milloin missäkin. Nyt on ihana nähdä, että viimeisten vuosien myötä, olen avautunut tällekin näkökulmalle ja pystyn huomioimaan uskontoon liittyvissä asioissa sitä keskikohtaa, en vain niitä ääripäitä. On myös ihana huomata, että vihdoin pystyn pyytämään myös itselleni, kokematta sitä häpeälliseksi, sekä antamaan itselleni anteeksi sen enempään tuomitsematta. Ymmärrän paremmin uskonnon hyvät ja kauniit puolet, vaikkei minun tarvitse sitä sen enempää elämässäni esiin nostaa. Uskon edelleen alkuräjähdykseen, evoluutioon ja niin edelleen, mutta uskonto on mielestäni asia, mikä opettaa rakastamaan lähimmäisiään, itseään sekä luontoa ja ehdottomasti ymmärtämään sen, ettemme ole yksin. Kukaan ei tarvitse tähän uskontoa tai sitä että on uskovainen, mutta monille uskonto tuo elämään lisää merkitystä; usko suurempaan, yhteisö sekä yhteys, ykseys. On mielenkiintoista lähteä tälle matkalle ja oppia lisää, uusin silmin. Uskonto on kiehtonut minua kyllä aina, mutta monet tunnetut uskovaiset henkilöt ja hahmot ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni. On ollut vaikea sietää muiden mustavalkoisuutta, kun on ollut itse mustavalkoinen. 

Mielenkiintoista nähdä, mihin tämä matka vie! 

-Hanna ❤

Hyväksyminen luo tilaa elämälle

Kiusaaminen. Se jättää jäljet. Toisinaan voi viedä useamman vuoden sipulin kuorimisessa, että tiettyjä asioita pääsee nousemaan ylös tietoisuuteen. Minulla meni pitkään, että pystyin myöntämään sen, että olen ollut kiusattu ja vielä pitempään ne kaikki tunteet, mitä se minussa on nostattanut. Esitin pitkään roolia, missä kestän kaiken ja pärjään yksin. Kovetin osia ja muurasin lähes umpeen, enkä edes tajunnut miten se kaikki alkoi minuun vaikuttaa. Koin kantavani salaisuutta. Asioita voi nopeuttaa tai hidastaa, muttei pakottaa. Kaikki aikanaan, olemme koko elämän kestävä prosessi, jokainen meistä. Emme me valmiiksi tule, mutta viisaammiksi kyllä. Sen suurempi vastustus, mitä enemmän piilottaa. Antaa siis näkyä juuri niin paljon, kun on valmis näyttämään.

”Tunnen surua. Olen surullinen siitä, että en ole antanut itselleni lupaa tuntea tiettyjä tunteitani. Että olen kieltänyt ne, painanut alas ja niellyt. Huomaamattani sitä, miten ne ajatuksiini, tunteisiini sekä käytökseeni ovat vaikuttaneet. On pitänyt olla vahva. On pitänyt pärjätä, olla olematta vaikea. Tunnen surua, miten piilotettu minuun toisinaan vaikuttaa. Miten se kuiskii menneisyyden illuusioita korviini sekä sydämeeni.

Eksyn. Silloin eksyn sekaannukseen, epävarmuuteen, hälytystilaan.

Pian joku haukkuu ja kiusaa. Puolustaudun, valmistaudun hyökkäämään.

Kaikki muu katoaa ympäriltäni. Seison rintamalla päästä varpaisiin aseistautuneena.

Hälytykset soi. Valot vilkkuu. Hätä. Tuuli on puuskaista, toisinaan olematonta. Ukkostaa ja salamat lyö. Näköetäisyys on huono. Myrskyää. Liikun, mutta toisessa tilassa. Kehoni on mukana, mutta silti se on jossain muualla. Mieli on liekeissä.

Pilvet rakoilee. Valo paistaa läpi. Pysähdyn. On kaunis aurinkoinen päivä. Hieron silmiäni ja nipistän itseäni, missä olen? Eikö ollutkaan sota? Eikö ollutkaan tarve puolustautua?

Kuulen linnut, lempeän tuulen ja lehtien kahinan. Kuulen rauhan ympärilläni, kuulen rauhattomuuden sisälläni. Näen sävyjä, muotoja, kauneutta, kaikki ympärilläni on niin ystävällistä, turvallista, rakastavaa. Suljen silmät. Näen kipua, pahaaoloa, ilkikurisia kasvoja, loukattuja sieluja jatkamassa sokeana perintöään. Hengitän elämää, hengitän kuolemaa. Katson ympärilleni, laskeudun läsnäolevaan hetkeen. Tunnen juureni maassa. Olen turvassa. Olen juurtunut rakkauden maaperään. Olen tässä.

Olen vapaa. Mielensisäisen vankilan kahleet ovat aina olleet lukitsemattomat. Olen ollut vanki vapaasta tahdosta. Se on ollut turvapaikkani, lohtu tarinan sisällä.

Oivallan. Menneisyyden taakat ovatkin voimavarojani, tunnen kiitollisuutta. Minulla on voima ja ymmärrys valita toisin. Minulla on rikas sydän.

Minä saan elää vapaasti, kahleitta. Minä saan tehdä mitä teen. Saan olla rentona ja rauhassa, turvassa. Turva on minussa. Saan tuntea vapaasti ilman pelkoa, saan itkeä ja nauraa. Saan olla olemassa sitä anteeksipyytämättä. Saan luoda vapaasti, oppia ja osata ilman tarvetta pienentää itseäni.

Voin ja haluan antaa anteeksi. Annan anteeksi. Annan uudestaan. Vihan sijasta lähetän rakkautta. Rakkaus parantaa. Lopetan tuskan kiertokulun ja muutan sen suunnan kohti valoa. Minä näen sinut. Minä hyväksyn sinut. Minä kiitän sinua.

Elän nyt.
Luon.
Hengitän.
Tässä hetkessä. Tässä totuudessa.”

-Hanna

Luominen

On liian helppo irtaantua itsestään, sulkea silmät tiettyyn suuntaan ja katsoa vain yhteen. On liian helppo katsoa, mutta kuitenkaan olla näkemättä. Kuulla, mutta olla kuulematta. On liian helppo puhua, sitä tarkoittamatta. Esittää yhtä, tehdä toista. Elää fantasian kautta, kuitenkaan siihen koskematta. 

En tiedä mitä ajatella. Ajattelen kuitenkin. Olen tietoinen kehästä, samojen ajatusten luomasta kehästä. Samojen tunteiden luomasta radasta. Tarpeesta reagoida. Mihin? Mihin minulla on tarve reagoida? Miksi? Miksi minulla on tarve ajatella, tuntea ja reagoida näin? Mitä tarinaa yritän ylläpitää itsessäni, jotta olisin – minä? Se en ole minä, sen tiedän. Pystyn nimeämään läheisiäni tietyistä tavoistani. Hekään eivät ole niitä. Tavat heissäkin ovat perittyjä, veren mukana kannettuja, tiedostamattomaan koodattuja, tarinaan sisällytettyjä. Ei ole syytä olla katkera tai vihainen. Ne osuvat vain minuun ja omiin pimeisiin nurkkiin, niihin mitkä ovat silmieni valitun sokeuden alla turvassa. Tiedostamatonta, kunnes tiedostaa. Avain muutokseen.

Kuulen sisäistä puhettani, ällistyn! Minäkö puhun itselleni ja elämästä noin? En varmana! Tämä johtuu lapsuudestani ja kaikesta siitä vääryydestä, mistä olen ylipäätään joutunut elämäni aikana kokemaan. Olen uhri, en voi tehdä asioille mitään! Miksi hän teki niin ja se sanoi toisin? Miksei minulla ollut asiat niin, kuin toisella? Miksi? Miksi? Olen syytön! Olen oikeutettu katkeruuteeni! Minua kohtaan on toimittu väärin ja en varmana unohda. Kannan mukanani ja kaadan niskaan, kun oikea aika koittaa. Olen valmis puolustautumaan. 

Kuulen sisäistä puhettani, ällistyn mutta ennen muuta tunnen tarvetta lohduttaa. Minä puhun noin itsestäni ja elämästä, koska olen totuttanut itseni siihen. Kaikesta kylmyydestään ja kivustaan huolimatta, ne tuovat turvaa tuttuudellaan. Olen valinnut sanat, imenyt niitä ympäristöstä ja muodostanut lauseita, tarinaa, kehollistanut. Olen elänyt jo lapsuuteni ja nuoruuteni, miksi siis kantaisin niitä enää nykyhetkessä mukanani, niiden kautta eläen? Voin kantaa niitä mukanani, silti tämän hetken kautta eläen. Taakka ei ole painava, taakkaa ei ole. Se valaisee tietä, kun tiedostamattomuus sammuttaa valot polultani. Olen turvassa. Ei ole ketään tai mitään minkä takia puolustautua tai pelätä. Nehän ovat vain asioita, joita tuotan itsessäni, eläen toisintona jotain, mikä on muovautunut omaksi tarinakseen vuosien saatossa. Illuusiota. Riippuvuutta.

Anteeksianto. Se ei maksa mitään. Se ei ota mitään, paitsi kuvitellun kunnian ja syyn olla loukkaantunut. Se antaa tilaa tunteille, rakkaudelle ja elämälle. Se antaa tilaa syvälle hengitykselle, voi vihdoinkin hengittää ja olla läsnä. Tässä ei ole se, mitä joskus oli. Tässä on se, mitä siellä joskus oli myös, mutta jotain muuta. Tässä on lupa elää vapaasti, lupa luoda omaa, lupa tuntea, lupa tulla tietoiseksi, lupa ymmärtää ja kasvaa. Samat valinnat pitävät tarinan yllä. Tässä on tilaa tehdä tietoisia valintoja, pelosta ja epävarmuudesta huolimatta. Jos katson elämää menneiden kautta, en koskaan näe sitä, mikä tässä on. Jos elän elämää menneiden kautta, en koskaan tunne sitä, mitä tässä on. Kaikki tämä on uutta. Elämän ei ole tarkoitus olla eilisen toisinto. 

Katson tähtitaivasta syksyisen tuulen puhaltaessa. Syvä ja voimakas kiitollisuus valtaa minut jokaista soluani myöten. Niin usein olen katsonut tuota taivasta, mutta joka kerta tuntuu siltä, kun katsoisin sitä ensimmäistä kertaa. Puhun tähdille ja kiitän, että olen herännyt. Olen herännyt siitä valheesta, mitä olen kertonut itselleni. Tunnen tyhjyyden sisälläni, mutta ymmärrän sen tarkoituksen; se ei ole tyhjyyttä, se on jotain sellaista, minkä olen kahlinnut. Uutta, mutta silti niin tuttua. Se hiljainen ääni, mikä on peittynyt kaiken muun alle. Se on siinä, läsnä yhtä kirkkaasti, yhtä elävästi kuin tähdet taivaalla. Aikaa. Sitä minulla on, ovathan tähdetkin loistaneet pitkään ilman minkäänlaista kiirettä olla tietynlainen tähti, tarvetta kertoa tähden tarinaa, luoda merkitys jollain, mikä ei ole merkittävää. Tähdet ovat, siksi ne ovat niin pysäyttäviä. Meillä on aikaa, on aikaa tutustua omaan autenttiseen ääneen. On aikaa valita toisin. On aikaa elää niin, miten sydämessään kokee tärkeäksi, kunnioittaen niin itseään kuin koko maailmaa ympärillään. Antaen kahleiden sulaa pois. On aikaa tuntea tunteitaan, kuulla ajatuksiaan ja vain olla tietoisesti läsnä.

On aikaa antaa anteeksi. Aikaa rakastaa. Aikaa elää ja hengittää. 

Muutimme maaseudulle

Tämä aihe kiinnostaa monia. Saan useita kyselyitä siitä, miten muutto tänne onnistui, onko täällä kovin erilaista kuin helsingissä, miten uskalsin jättää vakituiset ohjauspaikat ja hypätä tuntemattomaan ja niin edelleen. Tässä postauksessa kertoilen hieman kuulumisia, nyt kun olemme asuneet Jalasjärvellä Etelä-Pohjanmaalla hieman yli puolitoista vuotta – ja ennen muuta paneudun siihen, miten kaikki muutosten tuomat haasteet auttoivat minua henkisen kasvun äärellä.

Se kaikki lähti vain heitosta – todella
Istuimme Jukan kanssa silloisen kotimme sohvalla Kauniaisissa ja juttelimme talonrakennusprojektiimme liittyvistä asioista. Jukka oli suunnitellut ahkerasti ostamalleen tontilleen (sekin Kauniaisista) kahta Honkatalon kautta rakennettavaa ekologista taloa. Jukka oli laittanut silloisen talon jo myyntiin ja idea oli siis muuttaa uuteen taloon heti kun se valmistuisi. Siinä tulevaisuuden kuvioita maalatessamme, Jukka heitti puskista, että mitäs jos muuttaisimme hänen kotiseudulle Jalasjärvelle sen ajaksi, kun talo Kauniaisissa valmistuu. Samaan heittoon hän lisäsi, että voisimme perustaa sinne uuden Movement centerin (toinen löytyy käpylästä) ja pitää sen ikään kuin omana harrastuksena. Innostuin heti, mutta koska se oli todella sellainen asia mitä halusin, niin hallitsin innostumistani. Halusin ottaa asiat iisisti, eli rauhallisesti.

Ideasta tulee totta
Hoidimme asioita suuntaan ja toiseen, ja itseasiassa muuttoon liittyvien asioiden hoitaminen onnistui helposti ja vaivattomasti. Kaikki vain hoitui ja pian olimmekin remppaamassa tulevaa saliamme, teimme Movement Jalasjärvi salillemme Facebook -sivut sekä nettisivut ja koko heinäkuun ajan kun olimme ’lomalla’, niin saimme runsaasti yhteydenottoja sekä kursseille ilmoittautumisia. Kaikki kurssit myytiin loppuun. Olin niin iloinen päätöksestämme, sillä itse paljasjalkaisena stadilaisena olen niin kauan, kun jaksan muistaa, halunnut muuttaa pääkaupunkiseudulta pois (asiasta avauduin teininä usempaan kertaan terapeutilleni, joka varmasti oli jo perin kyllästynyt puheisiini ahdistavasta asvalttiviidakosta, melusta ja milloin mistäkin). Vihdoinkin suuri unelmani toteutui – tai itseasiassa useampi unelmani! Muutimme Jukan nuoruuden kotiin, mitä ympäröi pienehkö metsä, ja tästä jos jostain olin (ja olen edelleen) onnellinen. Ja vaikka olin halunnut jo pidemmän aikaa muuttaa kaupungista maaseudulle, olen onnellinen että muutto tapahtui omalla ajallaan, sitä laisinkaan pakottamatta. Kyse ei ollut siitä, että ajattelin maaseudulle muuton tuovan minulle onnea, sitä ”sitten-kun” elämää, eli vasta sitten kun teen/ saan jotain, niin vasta silloin voin olla onnellinen – ei missään nimessä. Olin onnellinen stadissakin, vaikka tunsinkin kaipuuta erilaiseen ympäristöön. Erilainen ympäristö on auttanut minua henkiseen kasvuun ja erilaiset haasteet ovat alkuun murtaneet minua ja sitä kautta olen oppinut rakentamaan kestävämpää.

Haastavat hetket ovat opettajiamme
Huijaisin jos sanoisin, että kaikki meni kuin elokuvissa ja olemme olleet yhtä onnea uhkuvaa ihmisolentoa, mutta ei. Alussa aloin kriiseilemään, sillä Jukka koki muutamia ikäviä takapakkeja, jotka todella haastoivat hänen jaksamistaan ja itse koin valtavaa riittämättömyyttä, sillä olin hypännyt aivan uusiin kenkiin (vaikka olinkin ollut paljon samankaltaisissa kengissä aikaisemmin). Oma toimeentuloni oli täysin riippuvainen salistamme, sillä alunalkaen idea oli se, että etsisin ohjauspaikkoja Seinäjoelta ja pitäisimme oman salimme siis ihan vain harrastus pohjalla. En kuitenkaan löytänyt sellaisia paikkoja, joissa koin oman filosofiani osuvan yhteen ja meidän oma sali otti tuulta alleen aivan – siis A I V A N – eri tavoin kun olimme visioineet. Emme todellakaan kuvitelleet, että näin pienellä paikkakunnalla saisimme vastaavaa vastaanottoa! Jukalla on neljä eri yritystä, joita hän pystyy hoitamaan pääsääntöisesti etänä tai työntekijöidensä kautta, mutta itse olin täysin riippuvainen salimme tuottavuudesta. Hermostoni alkoi heittämään häränpyllyä ja ahdistuin kaikesta ja koin, etten osaa tai tiedä tarpeeksi. Hoidettavia asioita oli paljon, vaikka olinkin entisessä työssäni salipäällikkönä tottunut sellaiseen, mutten tiennyt mitä se on, kun kaikki vastuu on sinulla (ja samaan aikaan yrität kotiutua uuteen ympäristöön ja aloitat uusia opintoja). Vaikka olin juuri kouluttautunut mentaalivalmentajaksi ja muissa vastaavissa koulutuksissa, ja koin että minulla oli hyviä työkaluja takataskussa, niin kuormitus oli niin suurta, että aloin reagoimaan vanhojen toimintamallieni mukaan. Samaan syssyyn koin paineita siitä, että minkälainen on ”oikeanlainen” ja ”hyväksyttävä” saliyrittäjä ja valmentaja. Kaikki korostui ja en yksinkertaisesti löytänyt tietäni ulos. Aloin kontrolloimaan asioita kahta kauheammin ja tein hyvinvointini eteen useita erilaisia harjoituksia per päivä, tähdäten johonkin tietynlaiseen lopputulokseen.

Virheistä oppii ja kokemusta karttuu
Tuo kokemus toi elämääni insomnia -jakson vailla vertaa. Se oli opettajani, sillä olen aikaisemminkin oireillut tavaksi opittua heikkohermoisuutta unettomuudella. Olen onnekas, että minulle opetettiin taito olla mahdollisimman heikkohermoinen ja fiksoitunut jo pienestä, koska nyt todella tiedän, etten tarvitse näistä kumpaakaan voidakseni hyvin. Silloin, jos haluan voida huonosti ja tehdä asioista vaikeampia, niin silloin luotan edellä mainittuihin kumppaneihin. Insomnia -jakso kesti lähemmäs vuoden ajan, mutta se todella auttoi minua luopumaan sellaisesta, mikä ei ole kantavaa ja hyväksi. Sen avulla olen muuttunut ihmisenä monin tavoin ja nykyään tapani reagoida asioihin on hyvin erilainen (tähän auttoi suuresti myös rakkaani Jukka, sekä Maria Nordininin ’Eroon oireista’ -verkkokurssi). Luotan elämään aivan eritavoin kuin ennen ja olen ymmärtänyt, että asiat tapahtuvat omalla ajallaan, tärkeää on kuitenkin olla aktiivinen omassa kasvussaan ja kulkea eteenpäin; olla onnellinen tässä ja luottavaisesti visioida ja rakentaa tulevaa – ei niin, että onni on tuolla jossain ja tämä hetki on pelkkää kärsimystä. Voima on meissä, ei meidän ulkopuolella, meillä on aikaa ja tilaa, meillä on valinnanvaraa. Itseään ei opi tuntemaan, jos itseensä ei koskaan kunnolla tutustu. Maaseudun rauha on auttanut tasapainottamaan itseäni ja luomaan vahvemman luontoyhteyden. Vietän ison osan ajastani ulkona metsässä koirien kanssa, olen paljon vapautuneempi, kohtaan rohkeasti pelkojani, haastan vanhoja tottumuksiani tavalla tai toisella päivittäin uutta rakentaen ja teen asioita omasta merityksellisyydestä käsin, ei niin, että odottaisin toisilta lupaa toteuttaa omia visioitani (asia, mitä olen tehnyt hyvin monta vuotta). Uskallan tehdä virheitä, uskallan olla huono tai osaamaton, mutta uskallan rohkeasti mennä näitä asioita kohden ja oppia.

Vetovoima
Jos totta puhutaan, olen kokenut että tämä kaikki on ollut suurta vetovoimaa. Tässä hetkessä en pystyisi kuvitella hetkeä, kun muuttaisin jälleen pääkaupunkiseudulle. Se ei vain resonoi, ei ainakaan juuri nyt. Kuten jo mainitsin, muutto tänne ei ole ollut yhtä onnenhetkeä, mutta tällä hetkellä kaikki ne haasteet mitä muutokset toivat, ovat tuoneet minulle rauhaa, luottamusta ja läsnäoloa. En juoksekaan onnen tai hyväksynnän perässä kuin päätön kana, sillä huomasin miten huonosti se minuun vaikuttaa. Aloin purkaamaan hyväksynnän kautta tapojani olla minä ja tällä hetkellä rakennan uutta ja kantavaa – ja olen onnellinen tässä, ihan vain siksi, koska voin. Se todellisuus missä olin, kun tänne muutimme, oli kovin täynnä rajoitteita, sääntöjä, vastustusta, uhriutta ja epätoimivia toimintamalleja – sellaisesta ei pysty luomaan uutta, sillä se kehä pitää vahvasti sisällään. Siksi olen niin kiitollinen kaikista haasteista joita olen käynyt läpi, sillä elämä on ollut aivan erilaista, kun olen päässyt todella muuttumaan. Ja salimme ja salimme asiakkaat ovat olleet tärkeä osa tätä kaikkea. Tunnen syvää kiitollisuutta. Asiakkaamme ovat tehneet minuun moni tavoin vaikutuksen ja on ollut upea saada toimia niin eri ikäisten (1-86 vuotiaat) ja erilaisten ihmisten kanssa. Myös parisuhteemme on kokenut muutoksia, toisinaan myrksyn kautta ja toisinaan vain luonnollisen virtauksen kautta.

Mitä olisi elämä, jos en oli tehnyt näitä muutoksia ja käynyt todella läpi asioita, joita olin vain painanut alas ja olettanut, etteivät ne enää vaikuta minuun? Sitä en saa koskaan tietää ja siitä olen erityisen kiitollinen. Minulla ei ole mitään kaipuuta vanhaan, sillä on ollut aivan uskomattoman voimaannuttavaa todistaa se itse, miten valtavasti ihminen pystyy muuttumaan ja miten valtavasti meissä on voimaa. Jos pysyttäydymme tutussa ja turvallisessa (oli kyse sitten ympäristöistä, omista toimintamalleista ja tottumuksista jne) emme pääse näkemään ja kokemaan potentiaaliamme. En voisi kuvitella enää eläväni elämää, missä syyttelen muita ja olen kroonisesti tyytymätön omaan aikaansaamattomuuteen ja tapaani elää päiväni. Meinaa, se paska leviää ihan joka suuntaan. Tässä on nyt hyvä olla, vaikkei aina olisikaan. Maaseudun elämän syke on aivan erilainen kuin kaupungin, täällä pystyn keskittymään olennaiseen.

Metsä ja luonto ovat niin voimaannuttavia! ❤

Ehjä

Olen viime aikoina alkanut pohtimaan sitä, miten kova tarve itsellä on ollut ’korjata’ itseäni. Olen kuitenkin ehjä, vaikka olisikin arpia. Ymmärrän tuntemuksen ”olen rikki” ja sana kuvastaakin sitä hienosti, mutta eikö se ole aika rajaava uskomus? Eikö se herätä mukaansa puutteellisuutta tai muita kielteisempiä tunteita? Eikö kyse ole kuitenkin loppupeleissä omista ajatuksista tuntemuksineen?

Mikä sai minut kokemaan tarpeen korjaamiseen? Mitä se on? Pelkoa? Puutteellisuutta? Illuusiota? Tulevaisuuden maalaamista? Kohtaamattomuutta? Varmasti osin kaikkia näistä, mutta ehkä eniten kuitenkin sitä, että olen vain jäänyt ikään kuin riippuvaiseksi alituiseen korjaamiseen. Ei tässä tokikaan valmiita olla ja tuskin koskaan sellaisiksi tullaankaan, mutta ehjä olen. Siitä olen varma. Vaikka lapsuuteni oli mitä oli ja vaikka olenkin kokenut elämässäni isoja kolhuja. Silti. Olen ehjä, vaikken olekaan täydellinen. Sen sijaan, että olisi rikki, kyse on enemmänkin siitä, että ruokkii itseään siihen resonoivilla ajatuksilla ja tuntemuksilla. Jos jatkuvasti miettii, että itsessään on kohta, joka pitää täyttää, niin keskittyy sen täyttämiseen, sen sijaan, että eläisi tässä hetkessä luottaen tekevän itselleen oikein ja sallien muutoksen.

Tämä ajatus tuli itseasiassa Maria Nordinin Eroonoireista.fi -verkkokurssin aikana hyvinkin vahvasti esiin. Kurssilla on minulle jo entuudestaan tuttuja harjoitteita ja Maria puhuu useista sellaisista henkilöistä käytäntöineen, joihin olen itsekin perehtynyt. Ja vaikka olen kouluttautunut mentaalivalmennuksen parissa ja opiskellut, että tehnyt jo paljon vastaavia harjoituksia, niin koen nyt olevani valmis syvällisempään ymmärrykseen; yksinkertaisuuteen ja irtipäästöön. Aikaisemmin olen lähtenyt vahvistamaan menneisyyteni tarinaa, sillä olen katsonut asioita eri näkökulmasta – siksi koen, että mistään aikaisemmasta tekemästäni tai luulemastani ole ollut haittaa, vaan päinvastoin: olen oppinut itsestäni ja maailmasta ympärilläni jatkuvasti enemmän, kuorinut sipulia. Kuten nyt olen ymmärtänyt ajatusmallini tässä, eli siis sen, että lähden peilaamaan mennyttä, kun kyse on vahvistaa tässä hetkessä uutta. Vertailu, arvostelu ja syyllistäminen ovat olleet matkassani, sillä en ole ymmärtänyt miten vahvasti olen katsonut niiden kautta asioita, ”minun pitäisi / en osaa / olen viallinen, koska..”. Olen tuntenut syyllisyyttä omasta keskeneräisyydestä, vaatinut liian nopeaan muutoksia itseltäni sekä pyrkinyt sivuuttamaan asioita pikaratkaisuin tai jäämällä niihin liioin kiinni. Matka siis voi olla hitaammanpuoleista, vaikkakin muutoksia voi tosissaan tapahtua nopeaankin. Ajan ei sinällään pitäisi olla ratkaisevassa asemassa, sillä kysehän on koko loppu elämästä.

Marian kurssilla fokus on uudessa, kantavassa. Maria kutsuu egoa sisäiseksi suojelijaksi, mikä mielestäni toimii oikein hyvin – sillä monesti ego saa suotta isot haukut. Kaikessa puolensa. Kurssin aikana olen saanut upeita oivalluksia, tullut suuremmin tietoiseksi pään sisäisestä puheestani ja erityisesti oman tarinani jatkuvasta jauhamisesta. Olen jossain vaiheessa, kaiketi jo lapsesta, oppinut elämään selviytymismoodissa ja huomaan kantavani sitä edelleen vahvasti mukanani. Esimerkiksi tuossa taannoin puhuttiin Jukan kanssa raha-asioista, nyt kun rahaa on tosiaan sidottu moneen eri projektiin niin sitä on vähemmän käytettävissä. En huomannut että reagoin menneeni kautta, jolloin kun äitini puhui ettei rahaa ole, niin se tarkoitti kirjaimellisesti sitä. Sitten mietittiin, että miten tästä selvitään. Stressi alkoi viriämään kehossani ja aloin miettimään keinoja vähentää omia kulujani ja tehdä lisää työtä.. Hyppäsin siis menneeseeni ja sain selviytymismoodin vahvasti mukaani. Kurssin harjoitteet auttoivat heräämään asiaan ja otinkin asian puheeksi Jukan kanssa. Tosissaan tilanne on täysin eri, mitä se oli silloin yksinhuoltajaäitini kanssa, mutta tunnemuistoni oli niin vahva, etten kerennyt sitä edes kyseenalaistamaan.

Monesti voi olla vaikea hyväksyä sitä, että voima muutoksiin piilee itsessään. Toisinaan jumahdetaan turvaan fiksoituneeseen asenteeseen – kielletään itseltään mahdollisuudet muuttua, oppia ja kehittyä. Sisäinen suojelija saattaa suojella hieman liikaa ja sokaista meitä. Ja toisinaan koen, että on luotu sellainen uskomus, että muuttuakseen tarvitsee tehdä mielettömästi työtä monin eri tavoin ja että muutos ei lähtisi itsestään, vaan sen saa aikaan auktoriteetti. Taustalle saattaa syttyä sisäinen suojelija todella vahvasti häiritsemään sekä erilaiset rajoittavat uskomukset. Toki jos elää pelossa ja epävarmuudessa, niin nämä voivat pelottaa ja tuoda erilaisia olotiloja mukanaan, mutta loppupeleissä nämä ovat asioita, jotka saavat olla mukana, kunhan niille ei tarjota rattia, vaan antaa niiden istua takapenkillä.

Uskomusten voima

Oletko koskaan pysähtynyt tarkkailemaan uskomuksiasi? Oletko tietoinen, millaiset uskomukset vaikuttavat sinuun vahvimmiten? Tiedätkö oikeastaan, mitä uskomukset edes ovat?

Uskomukset
ovat kuin valheita, jotka riittävän usein kerrottuna ovat muuttuneet todeksi. Vastaavaksi, kun näyttelee, leikkii tai teeskentelee jotain tavoittelemaansa käyttäytymismuotoa tai tuntemistapaa riittävän hyvin, voi huomata sen muuttuneen taidoksi tai ominaisuudeksi. Uskomuksia on niin positiivisia, neutraaleja kuin rajoittavia, tässä artikkelissa puhun pääsääntöisesti jälkimmäisistä. Uskomus voi syntyä aivan pienestä asiasta, joka jää eloon itselleen kerrottuun tarinaan. Monesti uskomuksia kuulee näissä sanoissa ”aina, kaikki, ei koskaan, ei kukaan, muut, pitää..”. Kuulen myös paljon työssäni identiteettiin liittyviä rajoittavia uskomuksia: ”minä olen kuin rautakanki”, ”meillä on perheessä tätä lihavuutta”, ”me ollaan tällaisia kömpelöitä”.

Uskomuksissa on voimaa
Uskomukset ovat iso osa maailmankatsomustamme. Useimmissa tapauksissa meidän uskomuksemme ovat isoimpia vaikuttajia. Jos minulla on uskomus siitä, etten pysty tekemään jotain ja olen vuosien ajan vahvistanut tätä uskomusta ajatuksin, tuntein ja teoin, niin uskomus ymmärrettävästi vaikuttaa minuun hyvin vahvasti. Joskus voi olla hyvinkin haastavaa huomata omia uskomuksiaan ja ymmärtää, etteivät ne ole tosia. Toisinaan uskomuksen saattaa laittaa aluille joku muu, esimerkiksi lääkäri. Tällöin uskomukseen yleensä liittyy epävarmuutta ja pelkoa: ”lääkärini sanoi, että polveni on melkein irti, siksi en voi liikkua” (=huom. ihmisillä on värikäs mielikuvitus ja sitä värikkäämpi, mitä voimakkaampia tunteita saadaan mukaan!). Hyvinvointialalla saankin olla tarkka omista sanomisistani ja siitä, ettei tule isompia väärinymmärryksiä sanojen ymmärryksen suhteen – tarkoitukseni on tuoda asiakkailleni esille se, että jokainen meistä pystyy itse vaikuttamaan omaan olotilaansa, minä ammattilaisena teen osani, mutten ole auktoriteetti. Ihmisen tulee itse panostaa omaan itsetuntemukseensa ja kyky tunnistaa omia uskomuksiaan on tärkeä osa sitä. Työssäni, jos asiakas kantaa mukanaan rajoittavia uskomuksia, eikä pääse availemaan niitä, voivat ne vaikuttaa yhteistyömme edistymiseen. Siksi valmennustyöni on paljolti myös mentaalivalmennusta. Toki jo ympäristö itse voi auttaa asiakasta muuttumaan ja näin usein tapahtuukin, sillä hän käyttäytyy ja toimii eritavoin uskomukseensa nähden.

Miten ruokit rajoittavia uskomuksiasi?
Olen tehnyt muutamia isompia päätöksiä tässä ja todella saanut niistä lisää energiaa ja iloa elämääni. Samalla olen huomannut, miten aiheisiin liittyen rajoittavia uskomuksia on noussut pintaan. Olen tutustunut näihin uskomuksiin ja tarkkaillut niitä. Tutustuminen on auttanut siihen, että kykenen ymmärtämään niiden valheellisuuden ja kuulla niiden mahdolliset viestit. En katso rajoittavia uskomuksiakaan mustavalkoisesti, vaan enemmänkin niin, että nekin ovat hyvällä asialla, kunhan niitä ei ruokita liikaa. On hyvä muistaa, että ajattelu pitää aivoissa vireänä hermotoimintoja, joilla on fysiologiset seuraukset. Tämän saman voisin tuoda esiin näin: kun toistan kyykkyä tarpeeksi usein, vahvistuu taitoni kyykätä, sekä mm. lihakset, mitkä siihen osallistuvat. Aivan samoin tapahtuu uskomustemme, ajatustemme sekä tunteidemme kanssa. Vahvistamme niiden avulla minäkuvaamme, identiteettiämme, itsellemme kertomaa tarinaa. Mitä enemmän ruokimme tietyin tavoin uskomuksiamme, ajatuksiamme ja tunteitamme, sen vahvemmaksi ne käyvät. Jos liitän siihen vielä puheen, kirjoituksen ja käytöksen, niin johan on vahvaa tavaraa. Siinä vaiheessa todella elämme oman rajoittavan uskomuksemme kautta ja se varmasti näkyy jo ulkopuolelle.

Rajoittavien uskomusten kohtaaminen sekä muuttaminen
Rajoittavia uskomuksia pystyy muuttamaan, eikä sen tarvitse olla kovin pitkäkään prosessi. Prosessi saattaa kipeytyä syvemmälle mentäessä, mutta sekin on ohimenevää. Tärkeää on sitoutua prosessiin. Alkuun tarvitaan pysähtymistä, jotta pystymme todella huomaamaan omia rajoittavia uskomuksiamme itsestämme irrallisina. Samoin miten tunteita tarkkailessamme, tarkkailemme niitä itsestämme etäällä ja tiedostamme, etteivät ne ole yhtä kuin minä. Kun tämä alkaa helpottumaan, pystymme huomaamaan uskomusten hereillä olon helpommin ja reagoimaan niihin vähemmän. Tosin prosessiin menee oma aikansa. Joskus oivallukset tulevat vasta jälkeenpäin, mutta niitä voi korjata silloinkin. Tämä aika saattaa olla myös epävarmaa aikaa, sillä rajoittavatkin uskomukset tuovat turvaa ja aikomukset irrottautua niistä saattavat tuoda alkuun turvattomuuden tunnetta, epävarmuutta, ahdistusta ja pelkoja. Nämä ovat ohimeneviä ja joskus saattavat hetkellisesti nostattaa uskomusten voimaa entisestään. Ja vaikka tuntuisi, että prosessin kanssa tulisi takapakkia, niin se ei ole sitä. Tässä vaiheessa ego useimmiten nostattaa myös päätään ja siksi on tärkeää tarjota itselleen tueksi sellaisia hetkiä, joissa voi olla aivan rauhassa ja tarkkailla kaikkea tätä itsestään etäämmältä. Kirjoittaa asioita ylös, puhua, hengittää, rentoutua ja selkeyttää sitä, mitä oikeasti haluaa, mitä tavoittelee. Mitä niin kauheaa voisi tapahtua, ilman rajoittavaa uskomustani?

Harjoite (laatinut Hanna Härkönen):
1. Anna mielenvirran tuoda ylös sinua rajoittavia uskomuksia ja kirjoita ne ylös.
2. Valitse nyt 1-3 eniten rajoittavaa uskomusta isompaan tarkkailuun.
3. Voit antaa näistä jokaiselle vielä oman erillisen nimen, jolle lähdet nyt ikään kuin rakentamaan roolihahmoa sisältöineen.
4. Ota uskomus kerrallaan tarkkailuun. Pureudu siihen oikein kunnolla, ikään kuin asettuisit uskomuksen roolihahmon sisään.
5:
A)
Miten uskomus ajattelee? Mitä ajatuksia se nostattaa pintaan? Miten puhut silloin, kun uskomus on ’päällä’? Mitä sanoja suosit?
B) Miten uskomus tuntee? Mitä tunteita se nostattaa sinussa pintaan? Mitä tunteita se suosii?
C) Miten uskomus saa sinut toimimaan? Mitä teet silloin, kun katsot asioita uskomuksen kautta? Vertailetko? Arvosteletko? Luovutatko? Pärjäätkö huonommin? Minkälainen asentosi on silloin?
D) Miten uskomus liikkuu?
E) Syttyykö uskomus tietyissä paikoissa? Tiettyjen henkilöiden kanssa? Tiettyinä hetkinä?

=> Vastaa niin isosti ja pitkästi kuin vain haluat. Voit myös piirtää / maalata / liikkua, mikä vain tuntuu itselleen sopivalta. Samalla voit nähdä tämän rajoittavan uskomuksen roolihahmon ja pystyt irroittamaan se itsestäsi ja huomaamaan, miten se sinuun vaikuttaa. Toki toiston kautta vahvistaen! Voit myös kysyä uskomukselta, että milloin se on tullut luoksesi ensimmäisen kerran ja mikä sen viesti on. Voit myös kysyä, että tarvitsetko sitä enää.

Go wild! ❤

HANNA



Syyllisyyden painava taakka

Tunnetyöskentelyä voisi kuvata sipulin kuorinnalla: kun ollaan saatu yksi kuori kuorittua tietoisuuteen, kohdattua se ja vapautettu siinä ollutta energiaa, pian kohdataan uusi kuori, joka saattaakin tuntua taantumukselta. Kerroksia saattaa olla useita ja kuorinnalla päästään lähemmäs sellaisia asioita, joita on painettu syvemmälle piiloon.

Olen nuoresta asti kokenut tärkeäksi kasvaa henkisesti ja oppia tunnetaitoja. Niin paljon kipua, kärsimystä, häpeää, syyllisyyttä kuin kieltämistäkin nähtyäni ja koettuani, päätin, etten itse halua olla liion omien tunteideni vanki (ja kyllä, nämä ovat päätöksiä!). Haluan tuoda iloa, sallivuutta ja naurua elämään. Tiedän miltä tuntuu elää toisen tunnekoukkujen värittämää arkea ja tiedän, että se on kaikkea muuta kuin terve ympäristö. Ympäristö, missä tulee hiiskua ja hiipiä, jottei vaan tee omalla olemassa olollaan mitään ikävää toiselle. Lapsi kuin aikuinenkin oppii kasvattamaan herkät tuntosarvet ja toimimaan kameleontin tavoin vältellääkseen räjähdyksiä. Kun koti on välistä kuin sotatanner, haluaa välttyä suuremmilta taisteluilta, jotta olisi edes näennäisesti rauhallista, vaikka rauhattomuus on porautunut jo syvälle ytimeen. Tiedän myös senkin, että ihminen pystyy muuttumaan, vaikka olisi kokenut kaikenlaista menneessään. Mutta on vaikea muuttua, jos ei pysty hyväksymään menneitään ja kokee tarvetta jatkuvaan syyttämiseen, uhriutumiseen ja vihamielisyyteen. On vaikea muuttua, jos ruokkii edelleen tunnekoukkujaan ja pyrkii vain näennäisiin muutoksiin.

Vastuu elämästäni on minulla. Saan jäädä kiinni omiin tunnekoukkuihini ja tarinoihini, jottei minun tarvitse kohdata asioita, joita olen piilottanut syvälle sisimpääni. Tämä ei ole kuitenkaan itselleni valinta, sillä en halua lisätä tuskaa tähän maailmaan ja haluan nauttia elämästä kaikkine väreineen. Olen opetellut kohtaamaan kipeitä asioita ja vähitellen oppinut, että ne kohdatessaan niiden ote kevenee. Välistä kuitenkin jään jumiin, enkä uskalla päästää irti, sillä en tiedä miten olla kyseisen tunteen aiheuttamaa hormonaalista tilaa, fysiologista riippuvuutta. Onhan sitä rakennettu vahvasti jo omaan identiteettiin ”tällainen minä olen”. Tähän olen huomannut kaksi erittäin hyvää ystävää, joskin välillä on vaikea päästää heitä kylään, sillä riippuvuus tuo myös mielihyvää: tietoisuus sekä anteeksianto. Mitä vahvempi fysiologinen riippuvuus tunteeseen on, sen kauemmin kestää, että maltan pysähtyä kyseisen olotilan äärelle, sallia ja hyväksyä asiat niin miten ne ovat. Mutta mitä useammin toistan kohtaamista, sen haaleammaksi riippuvuus muuttuu.

Viime aikoina olen kuorinut sipulia oikein kunnolla, se on kirvoittanut kyynelet silmiin ja tuonut eteen syvempiä kuoria. Sellaisia kohdattavia joita en ole osannut aikaisemmin edes ottaa huomioon. Huomaankin, että monien kielteisten tunteiden taustalla onkin jokin paljon vahvempi, hahmottomampi ja vanhempi tunne; itseni syyttäminen. Itseni syyttäminen on saanut syntynsä mm. siitä, että olen lapsesta oppinut toimimaan niin, miten muut tahtoo, jotta vältyttäisiin edellä mainituilta taisteluilta. Jos olen jotenkin saanut räjähdyksiä aikaan, olen ottanut tueksi syyttämiseni, jotta parantaisin tapojani ja olisin rakastettavampi ja miellyttävämpi. Olen oppinut muuttamaan itseäni kauemmas itsestäni, jotta olisin hyväksyttävämpi muiden silmissä. Vertailu ja vaatimukset saattavat olla erittäin rajuja ja sitä kautta itse syytökset pääsevät pimentämään taivaani. On ollut vaikea ymmärtää tätä, sillä niitä ei ole kyennyt aikaisemmin selkeästi kuulemaan, vaikka ovatkin vaikuttaneet minuun hyvin vahvasti. Tämän oivalluksen myötä olen vapauttanut syylliisyyden energiaa. Minun ei tarvitse syyttää ketään mistään, vaan juurikin kohdata myötätunnolla, keskustella kyseisen tunteen kanssa ja ymmärtää, että se on kehittynyt alunperin suojellakseen minua. Jatkaa päivittäistä anteeksiantoharjoitusta, missä annan itselleni ja kenelle vaan mieleen nousee, anteeksi. Huomata kun tunne nousee pintaan ja kuulla sen muodostamat lauseet, kohdata, hyväksyä ja päästää irti. Ja kun toimin menneen kautta, korjaan tilanteen jälkeenpäin – aina ei tarvitse jaksaa, kunhan ei tietentahtoen tee itselleen tai toisille pahaa.

Tähän loppuun haluan kirjoittaa muutaman loistavan lainauksen lääkäri ja psykoterapeutti Tuulikki Saariston ’Taikasanat’ kirjasta:
”Tunteiden kokeminen ei kuitenkaan edellytä kärsimistä, jos suostumme pitämään niiden viestiä ystävän lähestymisyrityksenä. Kärsimistä koskeva kysymys kertoo itse asiassa siitä, että ihmiset sittenkin, kaikesta tiedosta huolimatta, toivovat voivansa vapautua tunteistaan ja jatkaa näennäisen helppoa elämää, jossa tunteet torjutaan tai kielletään. – Tämä tavoite on väärä. Ainoa terve tapa ’vapautua’ tunteesta on opetella neutraloimaan sen herättämä fyysinen reaktio mahdollisimman nopeasti.”

”Tunnekokemukset voivat työstämiskautena kuitenkin olla hyvin intensiivisiä ja voimakkaita, vaikka ne kestävätkin vain lyhyen aikaa. Miksi? Ehkä olemme pettyneitä siitä, ettei tunnetta ollutkaan ohitettu. Pettymystä on vaikeampaa sietää, jos juuri on alkanut uskoa pysyvään hyvään oloon. Työstettävät tunteethan ovat useimmiten kielteisiä, eikä niitä ole mukava kohdata. Juuri siksi yritimme alun alkaenkin torjua ne tai sitoa koukkuihin. Työskentelyn edetessä sisempiin ’sipulin kerrostumiin’ esiin pyrkivät tunteet tulevat sitä paitsi kauempaa menneisyydestä.”

”Kun luottamus elämän kantaviin voimiin aikaa myöten lisääntyy, koemme sen elämänilona ja hykerryttävänä riemuna. Huomaamme, ettei meidän tarvitse kulkea otsa rypyssä, vaikka arki haastaisikin elämään tosissaan, parhaamme yrittäen. Ohjaamme vähitellen yhä varmemmin käsin riippuliidintämme kohti elämäämme kannattelevia nosteita. ”

❤ HANNA

Sallimisen sietämätön keveys

Pystytkö sinä sallimaan sen mikä on, silloin kun on? Sallia niin, että todella sallit sen sijaan, että ”sallit” ja erilaiset tunteet viriää edelleen pinnalla, tehden sinusta kaltaisensa? Minä en pysty siihen aina, varsinkin jos pinnalle nousseet tunteet ovat sellaisia, jotka liittyvät vahvasti siihen tarinaan, mitä olen itselleni useamman vuoden ajan sepittänyt. Silloin salliminen on haasteellisempaa, sillä ego haluaa uskotella minun olevan yhtä kuin tunteeni ja näin ollen objektiivisempi tarkkailu välistä hankaloituu. Olen kuitenkin huomannut mitä monesti teen, jos en aidosti salli hetkeä: teen vastoin sitä olotilaa, mikä oikeasti on. Jos olen väsynyt, yritän piristää itseäni monin eri tavoin, sen sijaan, että sallin itseni olevan väsynyt (milloin olo oikeasti helpottuisi). Pyrin suorittamaan väsymystä pois, saaden aikaan vaan stressiä ja huonoa oloa. Ajatella, sen sijaan, että sallin väsymyksen ja annan itseni olla, niin alan kuluttamaan energiaa sen pois saamiseen. Mutta eikö vastaavaa näe monessa muussakin? Kun ihminen haluaa laihduttaa, niin tehdään samaan aikaan liikaa muutoksia ja pyritään saamaan kaikki heti, sen sijaan, että sallittaisiin lähtökohta ja edettäisiin itselleen armollisesti. Tai kun ihminen haluaa päästä hyvään kuntoon aloitetaan kuntoilu sellaisella määrällä liikuntaa, mitä moni aktiiviliikkujakaan tee.

Mielestäni osa meistä pitää liian hoppua ymmärryksen ja edistymisen suhteen – tai ehkä kaiketi siihen hieman painostetaankin mm. liian tiukkojen aikataulujen kanssa. On tärkeää antaa itselleen aikaa sisäistää, reflektoida ja katsoa eri näkökulmista. Tähän hyvä esimerkki on käsilläseisonta: moni olettaa, että sen voi oppia hetkessä ja että kun kykenee kerran seisomaan vapaassa seisonnassa, niin taito on opittu – näinhän se ei ole. Kuka sanoo, että tulisi heti osata ja tietää kaikki? Vaikka kuinka kouluttaudumme ei se tee meistä sitä miksi me kouluttaudumme – emme ole yhtä kuin määritelmämme, vaikka useasti niin käyttäydymmekin. Se, että ei opi jotain asiaa hetkessä kertoo juurikin harjoittelun, säännöllisyyden ja sitoutumisen tärkeydestä, ei siitä että olisi huono tai tyhmä. Miksi se olisi heikkous jos ei tiedä? Eikö täällä eletä siksi että opitaan ja jokainen omalla ajallaan, vaikka kuinka olisi opetussuunnitelmaan kirjattu? Miksi kaikkien tulisi olla guruja ollakseen hyviä? Miksi on kiire olla ”valmis” tai antaa edes sellainen kuva kenellekkään? Miksi on kiire saada vuosien työ viikossa valmiiksi? Olen kohdannut rajoittavia uskomuksiani siitä, että minun on tehtävä tai oltava jotakin, jotta olen hyväksyttävä, ja voin sanoa, että näiden kohtaaminen on auttanut sallimisessa. Uskomuksissa on paljon voimaa, mutta uskomukset eivät ole tosia. Koen, että on tärkeää sallia se missä nyt on kyseisen asian kanssa, jotta kykenee havainnoimaan laajemmin ja olemaan hyvällä tavalla nöyrä opintiellä.

Nyt kun sallimisesta puhutaan, hieman nolona myönnän, että olen välistä kipuillut sen sallimisen suhteen, että nautin enemmän maaseudulla asumisesta, kuin arvokkaassa Kauniaisissa. Eikö se ole se, mitä meidän uskotellaan tarvitsevan ollaksemme onnellisia; iso talo miljöössä, missä kaikki on aivan nenäsi edessä?Sellaisen kuvan olen jostain saanut, mutten ole koskaan perustanut niinkään kuorrutuksen päälle, sisin on ollut aina minulle tärkeämpi. Onhan nää aika pöhköjä juttuja ja vaikka kauniainenkin on rauhallinen paikka, silti asun mieluummin täällä. Enkä meinaa, että siellä asuminen tarkottaisi yhtään mitään, vaan sitä, että myöntää itselleen että viihtyy oikeasti aivan toisaalla – eikä tarvitse vihata toista paikkaa tai mitään muutakaan, sallii oman valintansa. Voi olla, että jossain vaiheessa on aika palata kotiseudulle, mutta nyt on nyt. Asuminen muutaman tunnin ajomatkan päästä kotiseudusta ei muuta minua kuitenkaan mitenkään – tosin täällä on ollut helpompaa kohdata itseään ja kuunnella omaa ääntä, joten ehkä se sittenkin muuttaa!

Sallivuus antaa tilaa sille, mikä nyt on. On helppoa jäädä jumiin ’pitäisi’ -lauseisiin, sekä kaikenlaisiin vertauskuviin, mutta itselleen totuudellinen elämä, itsensä kohtaaminen, on hyvin maadoittavaa. Se ei ole se kaikkein helpoin tie kulkea, mutta idea ei olekaan helppoudessa, vaikka vähitellen kyseisillä asioilla saadaankin helpotusta elämään. Emme voi olla vielä edellä, jos olemme edelleen takertuneita siihen, mikä takana on. Kun sallitaan, tutustutaan itseen, vahvistetaan itseluottamusta sekä helpotetaan irti päästöä. Sallimisen avulla hyväksyminen helpottuu ja itsensä arvostaminen saa sijaa. Kuljetaan luottamuksen kera, sen sijaan, että juostaisiin pää kolmantena jalkana jatkuvasti päin vastavirtaa. Elämä helpottuu, kun ei tarvitse juosta itseään itseltään karkuun ja kun kohtaa itsensä, niin vähitellen huomaa, miten hieno ihminen onkaan ja miten itse voi vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja siihen, miten asiat itsessään vaikuttaa.

PS. Kun sallimme asiat aidosti itsellemme, opimme olemaan sallimatta sellaisia asioita, mitkä ovat väärin meitä tai muita kohtaan.

❤ HANNA

Kuka saa minut muuttumaan?

Minulla ei ole valtuuksia muuttaa ketään muuta kuin itseni. Vaikka minulla olisi miljoona erilaista työkalua ja tuhannen kirjan verran tietoa päässä, silti. Ja vaikka voisin intuitiivisesti tuntea, että jokin olisi toiselle todella hyväksi. Harteilla ei lepää vastuu kenestäkään muusta, kuin itsestäni. Tästä syystä, tehtäväni ei ole muuttaa ketään, vaan olla tuki muutosten matkalla. Tienviitoittaja, kyseenalaistaja, objektiivinen henkilö.

Olen oppinut paljon viime aikoina, kasvanut. Olen ymmärtänyt ammattirooliani selkeämmin; mikä kuuluu minulle ja mikä ei. Aikaisemmin olen saattanut ottaa asiakkaani asiat omille harteilleni, kokenut, että minun tulee ”pelastaa” asiakas, tai muuten olen huono. En ole kyennyt selkeästi rajaamaan toisen tunteita omistani. En kuitenkaan syyllistä aikaisempia toimiani, olen tehnyt parhaani siitä paikasta, missä olen ollut. Siksi itsensä kehittäminen ja kasvu ovatkin upeita asioita, vaikka kivuliaita olisivatkin. On mahtavaa tutustua itseen, oppia havaitsemaan omia totuttuja kaavoja ja kyseenalaistaa niitä, näin ollen kykenee harjoittelemaan uuden tavan toimia. Tietoisuus, jälleen kerran, on ollut äärettömän tärkeä apuri. On muuten ihanaa olla syyllistämättä itseään siitä, mitä on aikaisemmin tehnyt! Tämä on ollut yksi sudenkuoppani aikaisemmin: kun olen halunnut muuttua, niin olen verrannut aikaisempaa tyyliäni tehdä jotakin ja syyllistänyt itseäni siitä, että olen ollut toiminut tietyllä tavalla, tai tiennyt mm. kaikkea – sen sijaan, että ymmärtäisin toimiani ja hyväksyisin oman keskeneräisyyteni. Olen siis muutoksissani pyrkinyt täyttämään uusia ”pitäisi” kohtia, sen sijaan, että olisin hyväksynyt sen paikan, missä olen. En siis ole katsonut hetkeä silmiin, vaan täyttänyt sen huteralla täytteellä, tilalla missä ei olla missään, paitsi jossain, missä on hyvä sellaisena, kuin olettaa.

En voi auttaa asiakkaitani, ystäviäni tai ketään muutakaan tekemään muutoksia itsessään, elleivät he ole valmiita oman kasvunsa kanssa – elleivät he ole valmiita ottamaan apua vastaan. Jos toinen ei ole valmis hyväksymään sitä tilaa, missä kyseisellä hetkellä on, niin matkasta tulee tarpeettoman takkuinen. Näissä hommissa kun voi olla aika monta tasoa. Emme voi pakottaa kehoamme muokkaantumaan nopeampaa, miten se muokkaantuu. Emme voi pakottaa itseämme loputtomiin toimimaan jotenkin, miten emme oikeasti toimi. Asioita ei voi vain sivuuttaa ja unohtaa, ne tulevat esiin tavalla tai toisella. Kehomme on viisas, se kyllä viestii meille milloin on aika pysähtyä ja tehdä muutoksia polullaan. Mielemme, egomme, tykkää jäädä kiinni asioihin, pidättäytyä tutussa ja turvallisessa – vaikka se olisi juuri se, mikä aiheuttaa eniten kipua elämäämme. Kyse onkin sisäisestä työstä, mitä ei pysty toisen puolesta tekemään. Muutokset ymmärrettävästi pelottaa ja tuntuvat vaivalloisilta, mutta samasta saa samaa ja se voi olla se, mikä tulehduttaa. Ajatella, ajattelemme useita tuhansia ajatuksia päivittäin, minkä verran niistä on itseään rajoittavia, kielteisiä, haukkuvia? Minkälaisia ajatuksia on oppinut vahvistamaan? Millä tunteilla tykkää omaa soppaansa maustaa? Ovatko ne tosia? Mistä voit olla varma? Haluatko, että ne ovat? Kuka saa sinussa muutokset aikaan? Kenellä on siihen valta?

Olemme kaikki samalla tasolla, kukaan ei ole toistaan ylempänä. Elämä ei ole aina (koskaan) täydellistä instagram elämää. Mihin vertaamme? Miten määrittelemme? Tuleeko jokaisen kasvun ja kehityksen polun näyttää samalta? Ei. Tuleeko minun seurata jotain tiettyä metodia, että kehittyisin ihmisenä? Ei. Jostain syystä koen tällä hetkellä, että tärkeintä on antaa itselleen anteeksi. Antaa anteeksi, jotta saa tilaa omiin tunnekoukkuihin, uskomuksiin sekä tottumuksiin. Antaa anteeksi sellaisille, jotka tulevat mieleen anteeksi annon hetkellä. Sallia ja hyväksyä paikka missä on, tuntea mitä tuntee. Sitoutua siihen, mikä on tärkeää, tiedostaa ja tarkkailla. Olen yrittänyt muuttua monta kertaa sellaiseksi, mikä ei ole aidosti minua. Olen inspiroitunut jostain ja ollut matkalla tunteiden siivittämänä. Jossain vaiheessa matka on kuitenkin tössähtänyt siihen, ettei se tunnu omalta. Sitten on jälleen kerran päässyt syyttämään ja moittimaan itseään, kun ”koskaan ei onnistu missään”, ”en ole niin kuin muut”. Kaikki tunteet ovat ehdottomasti tärkeitä, mutta toisiin jäämme ikään kuin koukkuun ja nämä koukut saavat aivan liikaa valtaa maalatessaan elämämme maisemia. Anteeksianto tuo esiin sellaista, mitä on piilotellut pitkään. Se ravisuttelee, mutta samalla se siivoaa roinaa pois autenttisuuden tieltä. Voisiko olla niin, että minussa on jo kaikki se, eikä niin, että kaikki se on itseni ulkopuolella? Oma matkani on tärkeä, ainutlaatuinen ja juuri sellainen kuin se on.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 55638499_10157222717637958_1350556391827308544_n.jpg

Annan yhden omakohtaisen vinkin: jos haluat muutoksia, tule tietoisemmaksi omista ajatuksistasi sekä tunteistasi, joita koet päivittäin. Tutustu itseesi. Ota tilaa tunteisiisi, antamalla itsellesi anteeksi, sen enempää analysoimatta, mitä annat anteeksi. Tutustu niihin vahvimmiten vaikuttaviin tunteisiin – mikä niiden viesti on? Mieli hölöttää jatkuvasti, tutki ja tutustu. Varmasti löydät paljon sellaista vanhaa, minkä saa jo jättää. Ja varmasti löydät omaa kaunista herkkyyttäsi, jonka saat antaa loistaa.

❤ HANNA
PS. Se, että työstää vastaavia asioita, sallii juurikin sen, että on keskeneräinen ja välillä toimii vanhan kaavan mukaan. Mutta työstäessä näitä sitoutuneesti, palkitsee työ sillä, että tietoisuus kasvaa h-hetkellä, jolloin sinulle ilmentyy erilaisia vaihtoehtoja toisin tekemiseen. Kaikki tapahtuu ajallaan! Ja useimmiten polua on turha verrata muiden vastaaviin polkuihimme, olemmehan me jokainen ainutlaatuisia – tutustutaan siis itseemme ja tehdään omalla tavalla oma kasvumme!