Syyllisyyden painava taakka

Tunnetyöskentelyä voisi kuvata sipulin kuorinnalla: kun ollaan saatu yksi kuori kuorittua tietoisuuteen, kohdattua se ja vapautettu siinä ollutta energiaa, pian kohdataan uusi kuori, joka saattaakin tuntua taantumukselta. Kerroksia saattaa olla useita ja kuorinnalla päästään lähemmäs sellaisia asioita, joita on painettu syvemmälle piiloon.

Olen nuoresta asti kokenut tärkeäksi kasvaa henkisesti ja oppia tunnetaitoja. Niin paljon kipua, kärsimystä, häpeää, syyllisyyttä kuin kieltämistäkin nähtyäni ja koettuani, päätin, etten itse halua olla liion omien tunteideni vanki (ja kyllä, nämä ovat päätöksiä!). Haluan tuoda iloa, sallivuutta ja naurua elämään. Tiedän miltä tuntuu elää toisen tunnekoukkujen värittämää arkea ja tiedän, että se on kaikkea muuta kuin terve ympäristö. Ympäristö, missä tulee hiiskua ja hiipiä, jottei vaan tee omalla olemassa olollaan mitään ikävää toiselle. Lapsi kuin aikuinenkin oppii kasvattamaan herkät tuntosarvet ja toimimaan kameleontin tavoin vältellääkseen räjähdyksiä. Kun koti on välistä kuin sotatanner, haluaa välttyä suuremmilta taisteluilta, jotta olisi edes näennäisesti rauhallista, vaikka rauhattomuus on porautunut jo syvälle ytimeen. Tiedän myös senkin, että ihminen pystyy muuttumaan, vaikka olisi kokenut kaikenlaista menneessään. Mutta on vaikea muuttua, jos ei pysty hyväksymään menneitään ja kokee tarvetta jatkuvaan syyttämiseen, uhriutumiseen ja vihamielisyyteen. On vaikea muuttua, jos ruokkii edelleen tunnekoukkujaan ja pyrkii vain näennäisiin muutoksiin.

Vastuu elämästäni on minulla. Saan jäädä kiinni omiin tunnekoukkuihini ja tarinoihini, jottei minun tarvitse kohdata asioita, joita olen piilottanut syvälle sisimpääni. Tämä ei ole kuitenkaan itselleni valinta, sillä en halua lisätä tuskaa tähän maailmaan ja haluan nauttia elämästä kaikkine väreineen. Olen opetellut kohtaamaan kipeitä asioita ja vähitellen oppinut, että ne kohdatessaan niiden ote kevenee. Välistä kuitenkin jään jumiin, enkä uskalla päästää irti, sillä en tiedä miten olla kyseisen tunteen aiheuttamaa hormonaalista tilaa, fysiologista riippuvuutta. Onhan sitä rakennettu vahvasti jo omaan identiteettiin ”tällainen minä olen”. Tähän olen huomannut kaksi erittäin hyvää ystävää, joskin välillä on vaikea päästää heitä kylään, sillä riippuvuus tuo myös mielihyvää: tietoisuus sekä anteeksianto. Mitä vahvempi fysiologinen riippuvuus tunteeseen on, sen kauemmin kestää, että maltan pysähtyä kyseisen olotilan äärelle, sallia ja hyväksyä asiat niin miten ne ovat. Mutta mitä useammin toistan kohtaamista, sen haaleammaksi riippuvuus muuttuu.

Viime aikoina olen kuorinut sipulia oikein kunnolla, se on kirvoittanut kyynelet silmiin ja tuonut eteen syvempiä kuoria. Sellaisia kohdattavia joita en ole osannut aikaisemmin edes ottaa huomioon. Huomaankin, että monien kielteisten tunteiden taustalla onkin jokin paljon vahvempi, hahmottomampi ja vanhempi tunne; itseni syyttäminen. Itseni syyttäminen on saanut syntynsä mm. siitä, että olen lapsesta oppinut toimimaan niin, miten muut tahtoo, jotta vältyttäisiin edellä mainituilta taisteluilta. Jos olen jotenkin saanut räjähdyksiä aikaan, olen ottanut tueksi syyttämiseni, jotta parantaisin tapojani ja olisin rakastettavampi ja miellyttävämpi. Olen oppinut muuttamaan itseäni kauemmas itsestäni, jotta olisin hyväksyttävämpi muiden silmissä. Vertailu ja vaatimukset saattavat olla erittäin rajuja ja sitä kautta itse syytökset pääsevät pimentämään taivaani. On ollut vaikea ymmärtää tätä, sillä niitä ei ole kyennyt aikaisemmin selkeästi kuulemaan, vaikka ovatkin vaikuttaneet minuun hyvin vahvasti. Tämän oivalluksen myötä olen vapauttanut syylliisyyden energiaa. Minun ei tarvitse syyttää ketään mistään, vaan juurikin kohdata myötätunnolla, keskustella kyseisen tunteen kanssa ja ymmärtää, että se on kehittynyt alunperin suojellakseen minua. Jatkaa päivittäistä anteeksiantoharjoitusta, missä annan itselleni ja kenelle vaan mieleen nousee, anteeksi. Huomata kun tunne nousee pintaan ja kuulla sen muodostamat lauseet, kohdata, hyväksyä ja päästää irti. Ja kun toimin menneen kautta, korjaan tilanteen jälkeenpäin – aina ei tarvitse jaksaa, kunhan ei tietentahtoen tee itselleen tai toisille pahaa.

Tähän loppuun haluan kirjoittaa muutaman loistavan lainauksen lääkäri ja psykoterapeutti Tuulikki Saariston ’Taikasanat’ kirjasta:
”Tunteiden kokeminen ei kuitenkaan edellytä kärsimistä, jos suostumme pitämään niiden viestiä ystävän lähestymisyrityksenä. Kärsimistä koskeva kysymys kertoo itse asiassa siitä, että ihmiset sittenkin, kaikesta tiedosta huolimatta, toivovat voivansa vapautua tunteistaan ja jatkaa näennäisen helppoa elämää, jossa tunteet torjutaan tai kielletään. – Tämä tavoite on väärä. Ainoa terve tapa ’vapautua’ tunteesta on opetella neutraloimaan sen herättämä fyysinen reaktio mahdollisimman nopeasti.”

”Tunnekokemukset voivat työstämiskautena kuitenkin olla hyvin intensiivisiä ja voimakkaita, vaikka ne kestävätkin vain lyhyen aikaa. Miksi? Ehkä olemme pettyneitä siitä, ettei tunnetta ollutkaan ohitettu. Pettymystä on vaikeampaa sietää, jos juuri on alkanut uskoa pysyvään hyvään oloon. Työstettävät tunteethan ovat useimmiten kielteisiä, eikä niitä ole mukava kohdata. Juuri siksi yritimme alun alkaenkin torjua ne tai sitoa koukkuihin. Työskentelyn edetessä sisempiin ’sipulin kerrostumiin’ esiin pyrkivät tunteet tulevat sitä paitsi kauempaa menneisyydestä.”

”Kun luottamus elämän kantaviin voimiin aikaa myöten lisääntyy, koemme sen elämänilona ja hykerryttävänä riemuna. Huomaamme, ettei meidän tarvitse kulkea otsa rypyssä, vaikka arki haastaisikin elämään tosissaan, parhaamme yrittäen. Ohjaamme vähitellen yhä varmemmin käsin riippuliidintämme kohti elämäämme kannattelevia nosteita. ”

❤ HANNA