Kuka saa minut muuttumaan?

Minulla ei ole valtuuksia muuttaa ketään muuta kuin itseni. Vaikka minulla olisi miljoona erilaista työkalua ja tuhannen kirjan verran tietoa päässä, silti. Ja vaikka voisin intuitiivisesti tuntea, että jokin olisi toiselle todella hyväksi. Harteilla ei lepää vastuu kenestäkään muusta, kuin itsestäni. Tästä syystä, tehtäväni ei ole muuttaa ketään, vaan olla tuki muutosten matkalla. Tienviitoittaja, kyseenalaistaja, objektiivinen henkilö.

Olen oppinut paljon viime aikoina, kasvanut. Olen ymmärtänyt ammattirooliani selkeämmin; mikä kuuluu minulle ja mikä ei. Aikaisemmin olen saattanut ottaa asiakkaani asiat omille harteilleni, kokenut, että minun tulee ”pelastaa” asiakas, tai muuten olen huono. En ole kyennyt selkeästi rajaamaan toisen tunteita omistani. En kuitenkaan syyllistä aikaisempia toimiani, olen tehnyt parhaani siitä paikasta, missä olen ollut. Siksi itsensä kehittäminen ja kasvu ovatkin upeita asioita, vaikka kivuliaita olisivatkin. On mahtavaa tutustua itseen, oppia havaitsemaan omia totuttuja kaavoja ja kyseenalaistaa niitä, näin ollen kykenee harjoittelemaan uuden tavan toimia. Tietoisuus, jälleen kerran, on ollut äärettömän tärkeä apuri. On muuten ihanaa olla syyllistämättä itseään siitä, mitä on aikaisemmin tehnyt! Tämä on ollut yksi sudenkuoppani aikaisemmin: kun olen halunnut muuttua, niin olen verrannut aikaisempaa tyyliäni tehdä jotakin ja syyllistänyt itseäni siitä, että olen ollut toiminut tietyllä tavalla, tai tiennyt mm. kaikkea – sen sijaan, että ymmärtäisin toimiani ja hyväksyisin oman keskeneräisyyteni. Olen siis muutoksissani pyrkinyt täyttämään uusia ”pitäisi” kohtia, sen sijaan, että olisin hyväksynyt sen paikan, missä olen. En siis ole katsonut hetkeä silmiin, vaan täyttänyt sen huteralla täytteellä, tilalla missä ei olla missään, paitsi jossain, missä on hyvä sellaisena, kuin olettaa.

En voi auttaa asiakkaitani, ystäviäni tai ketään muutakaan tekemään muutoksia itsessään, elleivät he ole valmiita oman kasvunsa kanssa – elleivät he ole valmiita ottamaan apua vastaan. Jos toinen ei ole valmis hyväksymään sitä tilaa, missä kyseisellä hetkellä on, niin matkasta tulee tarpeettoman takkuinen. Näissä hommissa kun voi olla aika monta tasoa. Emme voi pakottaa kehoamme muokkaantumaan nopeampaa, miten se muokkaantuu. Emme voi pakottaa itseämme loputtomiin toimimaan jotenkin, miten emme oikeasti toimi. Asioita ei voi vain sivuuttaa ja unohtaa, ne tulevat esiin tavalla tai toisella. Kehomme on viisas, se kyllä viestii meille milloin on aika pysähtyä ja tehdä muutoksia polullaan. Mielemme, egomme, tykkää jäädä kiinni asioihin, pidättäytyä tutussa ja turvallisessa – vaikka se olisi juuri se, mikä aiheuttaa eniten kipua elämäämme. Kyse onkin sisäisestä työstä, mitä ei pysty toisen puolesta tekemään. Muutokset ymmärrettävästi pelottaa ja tuntuvat vaivalloisilta, mutta samasta saa samaa ja se voi olla se, mikä tulehduttaa. Ajatella, ajattelemme useita tuhansia ajatuksia päivittäin, minkä verran niistä on itseään rajoittavia, kielteisiä, haukkuvia? Minkälaisia ajatuksia on oppinut vahvistamaan? Millä tunteilla tykkää omaa soppaansa maustaa? Ovatko ne tosia? Mistä voit olla varma? Haluatko, että ne ovat? Kuka saa sinussa muutokset aikaan? Kenellä on siihen valta?

Olemme kaikki samalla tasolla, kukaan ei ole toistaan ylempänä. Elämä ei ole aina (koskaan) täydellistä instagram elämää. Mihin vertaamme? Miten määrittelemme? Tuleeko jokaisen kasvun ja kehityksen polun näyttää samalta? Ei. Tuleeko minun seurata jotain tiettyä metodia, että kehittyisin ihmisenä? Ei. Jostain syystä koen tällä hetkellä, että tärkeintä on antaa itselleen anteeksi. Antaa anteeksi, jotta saa tilaa omiin tunnekoukkuihin, uskomuksiin sekä tottumuksiin. Antaa anteeksi sellaisille, jotka tulevat mieleen anteeksi annon hetkellä. Sallia ja hyväksyä paikka missä on, tuntea mitä tuntee. Sitoutua siihen, mikä on tärkeää, tiedostaa ja tarkkailla. Olen yrittänyt muuttua monta kertaa sellaiseksi, mikä ei ole aidosti minua. Olen inspiroitunut jostain ja ollut matkalla tunteiden siivittämänä. Jossain vaiheessa matka on kuitenkin tössähtänyt siihen, ettei se tunnu omalta. Sitten on jälleen kerran päässyt syyttämään ja moittimaan itseään, kun ”koskaan ei onnistu missään”, ”en ole niin kuin muut”. Kaikki tunteet ovat ehdottomasti tärkeitä, mutta toisiin jäämme ikään kuin koukkuun ja nämä koukut saavat aivan liikaa valtaa maalatessaan elämämme maisemia. Anteeksianto tuo esiin sellaista, mitä on piilotellut pitkään. Se ravisuttelee, mutta samalla se siivoaa roinaa pois autenttisuuden tieltä. Voisiko olla niin, että minussa on jo kaikki se, eikä niin, että kaikki se on itseni ulkopuolella? Oma matkani on tärkeä, ainutlaatuinen ja juuri sellainen kuin se on.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 55638499_10157222717637958_1350556391827308544_n.jpg

Annan yhden omakohtaisen vinkin: jos haluat muutoksia, tule tietoisemmaksi omista ajatuksistasi sekä tunteistasi, joita koet päivittäin. Tutustu itseesi. Ota tilaa tunteisiisi, antamalla itsellesi anteeksi, sen enempää analysoimatta, mitä annat anteeksi. Tutustu niihin vahvimmiten vaikuttaviin tunteisiin – mikä niiden viesti on? Mieli hölöttää jatkuvasti, tutki ja tutustu. Varmasti löydät paljon sellaista vanhaa, minkä saa jo jättää. Ja varmasti löydät omaa kaunista herkkyyttäsi, jonka saat antaa loistaa.

❤ HANNA
PS. Se, että työstää vastaavia asioita, sallii juurikin sen, että on keskeneräinen ja välillä toimii vanhan kaavan mukaan. Mutta työstäessä näitä sitoutuneesti, palkitsee työ sillä, että tietoisuus kasvaa h-hetkellä, jolloin sinulle ilmentyy erilaisia vaihtoehtoja toisin tekemiseen. Kaikki tapahtuu ajallaan! Ja useimmiten polua on turha verrata muiden vastaaviin polkuihimme, olemmehan me jokainen ainutlaatuisia – tutustutaan siis itseemme ja tehdään omalla tavalla oma kasvumme!

Itsensä kohtaamisia

”Hanna, sä olet vielä nuori, mutta olet jo pitkällä itsesi työstämisen kanssa. Monet eivät herää näihin asioihin koskaan. Sinulla on valtavasti voimavaroja.”

Istun autossa. Ulkona sataa ja lämpötila näyttää +4, helmikuussa? Sää on harmaa ja innoton. Laitan Eminemin ’Beautiful’ -kappaleen soimaan ja starttaan auton. Kuuntelen välillä räppiä ja Eminemillä on ihan hienoja, mutta erittäin aggressiivisia sanoituksia – tai pitäisikö sanoa, että erittäin tunnollisia ja välistä tukahdettuja. Kun olin lukiossa kuuntelin paljon angstista suomiräppiä ja aloin noteeraamaan, miten se musiikki sai muutoksia olotilassani; sitä alaspäin painaen. Samaistuin liikaa sanoihin, korostin tuntemuksiani ja uhriuduin entisestään. On toki ymmärrettävää, että teini-ikään kuuluu erilaista kipuilua, mutta onneksi tajusin jättää liian raskaat musiikit silloin pois. Nykyään pystyn musiikin avulla kohtaamaan tunteitani ja antamaan niitä anteeksi, unohtamatta kaikkia musiikin positiivisia puolia. Toisen sanoitukset tuo tukea ja turvaa, sen sijaan, että katkeroituisin entisestään. Musiikkimakuni on hyvin laaja, olen pienestä asti suosinut suurimmaksi osaksi 60-80 lukujen soft rock /rock bändejä sekä klassista. Nykyään en kuluta musiikkia niin massiivisesti, vaan olen oppinut hitusen enemmän kuulemaan hiljaisuuden kauneutta. Siis vain hitusen, sillä mieleni tykkää jupista, mitä milloinkin (sehän on tosin mielen luonnettakin). Eminemin Beautiful -kappaleessa on jotain samaistumisen varaa; hän puhuu siinä eri rooleista ja jokaisen omasta kasvunmatkasta. Se antaa minulle tilaa olla keskeneräinen ja paneutua tähän tärkeään hetkeen matkallani.

Saavun NLP -kouluttajani, Jaana Hautalan, pihaan. Olo on edelleen raskas, vaikkakin hieman tyynempi. Jaanan koti tuo mieleen NLP-koulutukset; niissä oli turvallista ja hyvä olla. Jaana tulee ovelle vastaan juuri sellaisena, kun Jaana on; täynnä läsnäoloa ja mystiikkaa. Jaana on sellainen henkilö, jonka ei tarvitse tehdä itsestään minkäänlaista numeroa ja silti hänet nähdään ja hiljennytään, kun hän alkaa puhumaan. Jaanalla on syvänruskeat silmät, joita helposti jää vain tuijottamaan, ne ovat itseasiassa osa sitä muistoa, mikä hänestä jää mukaan – isot, tumman ruskeat silmät, täynnä elämää ja viisautta. Heti kun astuin Jaanan kotiin, tajusin että siellä minun pitikin olla. Jokin selkeytyi jo heti sillä sekunnilla.

Jos totta puhutaan, en paljoa muista tästä kokemuksesta, mutta sen sijaan tunnen. Tunnen rauhaa ja koen tulleeni nähdyksi omana itsenäni, ilman maskia. Koen tulleeni kuulluksi ja ymmärretyksi. Jaana ei puhu turhaan täyttääkseen mitään, hän puhuu kyseiseen hetkeen kuuluvia asioita. Teimme kaksi harjoitusta, toisessa kohtasin sellaisen tunteen, mikä on ollut liimautuneena minuun ja kaventanut näkökenttääni. Se tunne on herättänyt muita ei-niin-hyviä tunteita ja näin lisännyt taakkaa. Harjoitus oli raskas, koin fyysistä pahaa oloa ja kun sain sen mielikuvissani ulos itsestäni edessäni olevalle penkille, en voinut sietää sen olemassaoloa. Se oli iljettävä irvikuva, vastenmielinen ja juuri sellainen, miltä se tuntuu; tarrautuva. Harjoitus oli todella ravisuttava ja sai myös kyynelet valumaan. Tätä tulee tehdä päivittäin, jotta todella saadaan muutoksia aikaan, niin mielessä että kehossa. Yksi kerta ei riitä. Ja sen sijaan, että lähtisin analysoimaan, niin tarkkailen. Toinen harjoitus oli ankkurointiharjoitus, jota olen tehnytkin jo aikaisemmin. Tällä kertaa minulle oli tämän murroksen myötä erittäin selkeää, mikä minulle on arvokasta ja tärkeää, mitä tarvitsen. Siksi koen, että saimme tästä harjoituksesta niin vahvan. Ankkurointiharjoituksella voi rakentaa itselleen ikään kuin ankkurin erilaisiin hetkiin elämässä. Niitä voi olla useita erilaisia eri tarkoitusperiin. Kun niitä vahvistaa päivittäin, niin saa yhteyden nopeammin ja pystyy vaikuttamaan vallitsevaan tunnetilaan. Hain ankkurointiharjoituksessa itselleni armollisuutta, rauhaa sekä iloa. Ja oli ihanaa, että vihdoin löysin ne asiat, jotka näitä asioita auttaa minulle tuomaan.

Puhuimme myös anteeksiannosta, itselleen. Se on ollut minulle vaikeaa, sillä en ole edes kyennyt ymmärtämään miten vaativa ja armoton olen ollut itselleni. Asiat ovat vain vaihtaneet maskia, mutta pysyneet yllä ajatuksissani, tunteissani ja toimintamalleissani. Kaikki lähtevät itsestä ja tällä itseni työstämisellä on isompi merkitys, kuin vain se, että on sujut itsensä kanssa. Olen viime aikoina ollut tulinen, kilpailuhenkinen, egoistinen ja kaiken kaikkiaan todella epävarma, että olen tullut siihen kohtaan polkua, missä on aika kohdata, kieltämisen ja kiirehtimisen sijaan. Tämä kaikki on auttanut minua näkemään itseäni etäämmältä ja kuulemaan selkeämmin asioita mielestäni. Ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pyrkisin eroon mistään, vaan että kohtaan itseni aidosti ja opin tuntemaan itseäni syvemmin. Näin ollen opin käyttämään tulisuuttani, kilpailuhenkeä sekä egoakin itselleni tärkeisiin asioihin – eikä niin, että ne rikkoisivat tai antaisin niiden liioin määritellä minua.

Lähdin Jaanan luota rauhan sekä luottamuksen kera. Mielessäni oli selkeä visio ankkuristani. Hengitys kulki helpommin, kaikki näytti jälleen kirkkaammalta. Illan aikana oivalsin paljon lisää. Nukahdin rauhallisin mielin ja heräsin kauniiseen auringonnousuun. Aamulla tietoisuuteeni tulvi jälleen piilotettuja asioita, mutta kohtasin ne valon ja hyväksynnän kera. Piilotettuja asioitani, rakennettuja rooleja sekä maskeja. Sen sijaan, että syyllistäisin itseäni niistä, niin ymmärsin niiden tarkoitusperät; itseni suojelu. Samalla ymmärsin, etten enää ole ne, vaikka ne saavat edelleen olla minussa. En halua kuitenkaan luoda itselleni edistymisen kanssa paineita, vaan nyt kerrankin haluan elää kaikki nämä hetket ja sallia asioiden tulla ja mennä. Olla keskeneräinen, inhimillinen, antaa itselleni lupa olla välistä neuvoton ja kipuileva. Vaikka olen tällä alalla, en halua esittää, että minä voisin aina hyvin, vaikka olenkin kouluttautunut siihen ja tuohon. Ammatti on vain ammatti, ihmisyys on asia erikseen. Kirjoittaa voi, vaikka kuinka viisaasti ja täysijärkisesti, mutten pyri täyttämään minkään roolin vaatimuksia. Minun, eikä sinunkaan, pidä olla mitään tiettyä, jotta olisi oikeanlainen. Roolit ovat monesti hyvästä, mutta yrittäessä muuttaa itseään jonkinlaiseksi, jotta olisi hyväksyttävämpi, on jo lähtökohtaisesti tuomittu umpikujaan. Pitäessään liian kiirettä kasvun kanssa, saattaa helposti laittaa vain laastarin avohaavan päälle.

❤ HANNA

Autenttinen elämä

Murros. Kasvu. Kohtaaminen. Irti päästäminen.
Kuten olen aikaisemmin jo kertonut, viime syksy oli erityisen raskas. Se ei ollut raskas siksi, että muutimme, perustimme salin, tapahtui sitä ja tapahtui tätä, ei. Se oli raskas, sillä ego valtasi minut ja lähes tukahdutti minut epävarmuudella sekä pelolla. Vanhat ja ei-toimivat ajatus- sekä tunnemallit nousivat kaiken tämän myllerryksen myötä pintaan. Taannuin sekä koin, että silmiäni peitti tumma ja raskas verho.

En olisi syksyllä voinut uskoa, miten tärkeäksi kokemani kipu tulisikaan. Olin vailla juuriani, leijuin jossain maan ja taivaan välimaastossa, saamatta kunnollista otetta mistään. Samalla olin täytetty bensalla, mikä otti välistä kovastikkin yhteen sisäisen tuleni kanssa. Räjähdyksiä, kuumuutta, ylikierroksia. Olin kaukana siitä kuka olen, ollakseni sitä, mitä en ole. Pääni oli sokaisseet erilaiset vaatimukset, sekä erilaisiin rooleihin kurottaminen. Kaikki on kuitenkin hyvin, sillä näiden asioiden kohtaaminen, että läpi käyminen oli todella tärkeää ja tulee jatkossakin olemaan. Herääminen siihen kuka on ja mikä on tärkeää, on hyvin maadoittavaa, vaikkakin saattaa olla erittäin kivulias prosessi. Uskon, että tällaisia murroksen vaiheita tulee elämässä aika ajoin. Kun huomaa, että omat ajatus-, tunne-, ja reagointimallit ovat ne suurimmat kivun aiheuttajat, sekoittajat, tulee oivallus siitä, että näistä vapautuminen piilee myöskin itsessä. Kyse ei olekaan siitä, mitä ulkopuolella on, vaan sisäisestä maailmasta. Pitääkö minulle olla tärkeää jokin sellainen, mikä sopisi hyvin ammattirooliini? Ei tosissaankaan! Tuleeko minun tehdä työtäni jollain tietyllä tapaa, ollakseni hyväksyttävä, ”oikeanlainen”? Ei, vaan kyse on siitä, että luon itseäni yhteydessä itseeni – silloin olen itselleni hyväksyttävä, sillä teen asioita sydämestä ja näin ollen se huokuu ympärilleni varmuutena sekä mm. selkeytenä. Asiat ovat kunnossa itsensä kanssa, seison selkäni takana, vaikka joku ei kelpuuttaisikaan minua ja tyyliäni. Sekin on ok ja se, että se sattuu.

Olen ollut hyvin samaistunut omaan roolini hyvinvointialan ammattilaisena. Olen tehnyt itsestäni huonovointisen sillä. Olen pyrkinyt täyttämään itseni luomat suuret saappaat ja samaan aikaan kokenut olevani huijari. En ole halunnut huijata muita, vaan itseäni. Minulla on ollut halu olla jotain sellaista, mitä en ole, koska olen kieltänyt sitä, mitä olen. Nyt myös ymmärrän, miksi olen ärsyyntynyt tietynlaisista ihmisistä ja aiheista; ne ovat osuneet suoraan minuun, mutta kieltäessä asioita, kääntyy ne minulla helposti vihaksi. En kuitenkaan syyllistä itseäni, sillä tietyt roolit ovat auttaneet minua selviytymään. Nykyään haluan kuitenkin panostaa elämiseen jatkuvan selviytymisen sijaan. Olen ollut myös erityisen kova suorittaja ja todella paljastanut itseni siitä, että suorittaja minussa vaihtaa helposti vain maskia. On ollut iso työ kuulla mikä ääni on mitäkin, tarkkailla tunteita ja olla tietoinen. Se on verottanut paljon energiaa, mutta olen todella sitoutunut nyt omaan kasvuuni. Selviytymismoodi sekä suorittaminen ovat kuitenkin osa elämää, eikä tarkoitukseni ole päästä niistä irti, vaan oppia suhteuttamaan, tasapainottamaan.

Haluan esitellä itseni, tässä hetkessä. Olen Hanna, nainen, kihlattu, tytär, sisar, ystävä, auttaja, yrittäjä, ikuinen luonnonlapsi. Arvostan autenttisuutta, kiitollisuutta sekä Rakkautta. Tärkeäksi koen sisäisen työn, ihmisenä kasvun sekä aidon kohtaamisen. Nauru ja hauskuus ovat minulle elämänsuoloja, ilon ystäviä. Elämäni matkalla haluan luoda vahvan yhteyden luontoon, eläimiin sekä kanssa ihmisiin. Haluan oppia ja sallia, ymmärtää – kaikki sellaisetkin, mitkä olen ennen pyrkinyt kieltämään. Nähdä avoimin mielin, kirkkain silmin se kauneus, mikä meissä kaikissa ja kaikkialla on. Pysähtyä siihen missä olen ja hyväksyä se, mikä on. Sanon myös sen, että roolit ovat meille monesti myös hyvästä. Toisinaan on kuitenkin hyvä kohdata roolejaan, päästäen irti sellaisista, joita ei kannata enää ravita, sekä päivittäen sellaisia, jotka ovat edelleen tärkeitä. Kasvan ja kehityn alati. Se, miten nyt ajattelen ja koen tärkeäksi, tulee varmasti muuttumaan. Sallin siis sen, että olemme keskeneräisiä. Sallien yhä uudestaan ja uudestaan. Ollakseen jotakin, ei tarvitse olla jotain sellaista, miten se jotakin on yleisesti omaksuttu – ollakseen oma itsensä, saa olla juuri niin, miten oma itsensä on.

Miksi Autenttinen Elämä? Koen sen tällä hetkellä itselleni hyvin resonoivaksi. Sana ’autenttinen’ voi viitata mihin viittakaan, mutta minulle se tarkoittaa aitoutta oman epätäydellisyyden keskellä, sallivuutta sekä hyväksyntää. Ja koska aina ei ole helppoa sallia ja hyväksyä, niin se viittaa myös siihen prosessiin, mitä tapahtuu, kun sallimme ja hyväksymme sellaista, mikä voi olla haastavaa. Vaikka olen käynyt kaikenmaailman koulutuksissa, tehnyt paljon työtä ja hankkinut runsaasti kokemustakin, niin haluan olla ihminen ihmiselle. Minua hitusen kyllästyttää se, että jaamme toisillemme erilaisia neuvoja joka lähtöön, muttemme aina kohtaa toisiamme kunnolla saatika ota itse omia neuvojamme vakavasti. Olemme valmiita puhumaan, muttemme kuuntelemaan. Minulle on annettu varmasti tuhansittain erilaisia elämänneuvoja, mutta monet näistä neuvojista eivät ole koskaan kuulleet minua. En usko, että kaipaamme niin paljoa neuvoja, kaipaamme aitoja kohtaamisia, läsnäoloa ja hyväksyntää. Autenttisuus antaa minulle tilaa olla keskeneräinen ja seistä oman selkäni takana, vaikka ääneni välistä särkyisikin.

PS. Olen tietoinen siitä, että tällaiset blogien kirjoittelut sekä some, ovat hyvin kuplaannuttavia, oman tarinan rakentamista ja uskomuksien jakamista. Kuitenkin haluan vapauttaa itseni sellaisesta liiallisesta selittelystä, mitä osaan aivan todella taitavasti tehdä. Kirjoitan siitä hetkestä missä olen ja se on se, missä minun tulee ollakin.

❤ HANNA

Kohti uusia tuulia

cofNyt kun on kertonut kaikille tästä muutosta, niin meille taitaa olla tulossa sinne jonoksi asti vierailijoita! Hah-haa, ei muutakun sinne vaan, tilaa löytyy! Ja on tullut kutsuja lähialueella toimiville kuntokeskuksille /saleille/studioille ynnä muille pitämään erilaisia workshoppeja ja touhuamaan yhteistyöjuttuja. Jukan Movement system koulutuksille on myös tehty tilauksia. Toivottavasti aika riittää kaikkiin yhteistyöpyyntöihin ja päästään tutustumaan laajemmin sekä saamaan uusia kokemuksia eri tiloissa. Ollaan oltu niin kiitollisia siitä, miten tervetullut olo on tullut!

Viime viikon alku meni hujahtaessa ohi, oli sen verran kaikkea ettei meinannut ihan koppia saada. Pienimuotoinen riitakin pääsi Jukalle ja mulle tulemaan. Molemmat on tehnyt nyt paljon duunia, ottanut asioista selvää ja järkkäillyt kuvioita sekä aikatauluja, melkeenpä koko hereillä olomme ajan, niin on automaattisesti lähtenyt hieman etäämmälle toisesta. Mainittakoot vielä lisäki, että tämä nykyinen talo on edelleen myymättä ja uuden talon rakennusasiat sunnitteilla. Riita oli hyvä juttu, sillä siinä pääsi molemmilla pintaan muutoksiin liittyviä ’pelkoja’. Molemmat sai niitä kiukun avittamana sanottua toiselle ulos päästään ja huomasi, että suurin osa on ihan höpöä! Joskus riita ja sen nostattamat tuntemukset auttaa sanottamaan pinnan alla olevia fiiliksiä ja selkeyttämään, että mikä on höpöä ja mikä totta. En kuitenkaan sano, että aina riidan avulla käsittelisi asioita, vaan enemmänkin sitä, ettei heti lähde hyssyttelemään jos hieman myrskyää. Riidat ovat mahdollisuus niin itsensä että ihmissuhteiden kehittämiseen. Kunhan asiat puretaan molempia kunnioittaen. Olen NLP:n avulla oppinut huomaamaan paremmin, miten tuon välillä riitoihin mukaan siihen liittymättömiä asioita – niiden toimien ikään kuin bensana. Selkeyden avulla oon pystynyt työstämään niitä ja se on helpottanut suuresti. Onneks meillä on Jukan kanssa aivan mieletön yhteys ja kyky puhua asioista rehellisesti. Vaikka toinen ottaiskin välillä pannuun.

cof
OonaKcampin mediatilaisuudesta. Kiitos Maria, Steffi, Kriselda, Karita, Laura, Oona ja Eevsku ❤

Torstai aamu alkoi tankotanssien Oona Kivelän OonakCampilla ja sen jälkeen lähdettiin Jukan kanssa Seinäjoelle yöksi. Oli vaikea nukahtaa, kun päässä pörräsi sikana kaikkea, enkä ollut kerinnyt aamulla joogaamaan enkä kirjoittanut illalla päiväkirjaan. Samalla tuli ymmärrettyä miksi niitä teen: jotta saan ajatusten volyymia hiljaisemmaksi ja maadoitan itseni olevaan hetkeen. Aamulla kävin ohjaamassa Movementin ’juhannus jumppana’ naisten kuntokeskuksessa. Aivan mahtava porukka mielettömällä innolla messissä! Arvostan asiakkaita, jotka osaavat olla oppilaan roolissa, avoimenmielen ja innon kera (ps.arvostan kyllä muitakin). Tunnin jälkeen jäätiin palaveeraamaan salin yrittäjän Emilin ja ryhmäliikuntavastaavan Marjon kanssa. Palaverin jälkeen lähdettiin Jukan kanssa Jalasjärvelle. Olo muuttui heti päästessä vehreyteen ja luonnonhelmaan. Kävin käppäilemässä pellon lähistöllä ja moikkaamassa meidän naapuri heppoja ja meidän toisen naapurin karhun kokoinen koira tuli moikkaamaan mua – juosten ja haukkuen perääni. Hetken aikaa mietin juostako karkuun vaiko pissata housuun. Kääntyessä kuitenkin koiraan päin, alkoi se heiluttaa häntää ja hiljeni – säästyin siis hieltä ja housujen kastelemiselta, fiuh! Villejä hetkiä Jalasjärvellä!

cofJalasjärvellä oli ihanaa, juhannus vietettiin Jukan ystävien kera ja oli kiva kuunnella heidän murretta. Havahduin jossain vaiheessa siihen, miten oma stadin slangi kuulostaakaan oudolta murteen seassa. Toivottavasti ihmiset ymmärsi mitä välillä puhuin. Käytiin myös pörräilemässä ympäriinsä ja tsekkaamassa tulevan salin tilat. Saatiin salin suunnitelmat hyvälle mallille ja remppa aloitetaan hetimmiten elokuussa. Tykkään siitä alueesta paljon, siellä on helppo kulkea ja sielu lepää. Kaupunki miljöön hölinä ei seuraa perässä ja on vahvemmin yhteydessä luontoon. Ja ne hepat. En varmana pääse yli siitä, et meidän naapurissa asuu heppoja! Kun käytiin kävelyllä nähtiin heppojen omistajan tulevan pellolle ja hepat alkoi seuraamaan häntä. Ne oli tosi tottelevaisia, siis ihan kun koirat. Siinä vaiheessa aloin kelaamaan, et oon erkaantunut eläimistä liikaa. Hetken päästä kysyin Jukalta 10 pisteen kysymyksen: ”voiko hepoilla ratsastaa talvellakin?” (en tosissaankaan tiedä mikä älynväläys tää oli). Hetkeksi tuli hiljaista ja siinä vaiheessa viimeistään ymmärsin, että mä oon tosi erkaantunut eläimistä. Mut hei, kun kysyin Jukalta, et ajeliko se junnuna skoballa, niin se kysyi ”mikä se on?”, et mun mielestä me ollaan ihan tasoissa.. Oon muuten alkanut kelailee sukujuuriani ja tiedustelin äipältä, että mistä päin meidän juuret tulee, niin äidin isän puolelta olen ainakin 5 sukupolven stadilainen. Not bad!

cof

Omat visiot meidän Movement Jalasjärvi kehonpainoharjoittelu salista selkeentyy ja vahvistuu jatkuvasti! Olen selvillä vesillä siitä, mikä on mun juttu ja tyyli (vaikka nämä koko aika kehittyy) – sen verran kokemusta, koulutusta, itsetuntemusta ja itsensä monipuolista kehittämistä takana ja polttavaa intohimoa mukana. Mikä parasta on se, että meillä on Jukan kanssa monet yhteensopivat intohimon kohteet, tyyli ja unelmat. Erilaisuudet on ainakin tähän mennessä vaan vaikuttaneet positiivisesti molempien juttuihin! Ollaan tekeviä, luovia ja aikaansaavia tyyppejä, on ollut oikeesti todella mahtavaa jakaa nää ja samalla yhdessä pohtia miten höllätä ja tasapainottaa (Jukkakin on alkanut harjoittamaan aamuisin kundaliinijoogaa). Kumpikaan ei halua mennä sieltä, mikä on jo valmiiksi tehty. Meijän salille on muuten tulossa monipuolisia tunteja, kuten käsilläseisonta, gymnastics strenght, voimtatunnit, Movement, liikkuvuustunnit, jooga ja pari bonusta odottaa vielä julkiseksi tuloa! Saliyrittäjyys on ollut jo pidemmän aikaa yksi haaveeni ja se on meinannut pariin otteeseen toteutuakkin. Tuntuu et asioita kolahtelee nyt paikoilleen! Mutta kuten aikaisemmassa postauksessa sanoin; elämällä on oma rytminsä – kaikki on helpompaa, kun luottaa, että kulkee sinne minne pitääkin.

Näihin tunnelmiin tältä erää!

❤ Hanna

 

Uskalla(n) Rohkeasti

blogihanna
Mitä sinulla on menetettävää jos uskallat rohkeasti?

Uskallatko unelmoida?

Huhh… Paljon muutoksia lyhyessä ajassa. Välillä tulee niin epätodellinen olo – se Hanna, joka joskus pyyteli anteeksi omaa olemassa oloaan ja pyrki tekemään kaiken että olisi näkymätön, on nyt tässä toteuttamassa unelmiaan? Unelmiaan, joita ei edes uskaltanu kunnolla unelmoida! Mun unelmat on aina olleet enemmän sellaisia, jotka vaikuttavat muhun sisäisesti, ei niinkään mitään materiaalista. Ja nyt on pakko sanoa, että kova työ oman itseni eteen on tuottanut tulosta. Se työ on vaatinut paljon ja olot on useasti olleet tukalia, sillä tuttu ja turvallinen on tietenkin aina helpompi valinta. Siksi opetin itseni valitsemaan sen haastavamman, sen missä on oltava läsnä, laitettava itseään likoon ja luoda uudenlaisia työkaluja. Omina pähkinöinä on toiminut intohimo kasvuun, oppimiseen kuin esimerkiksi ammattitaidon kehittämiseen. Työ ei tietenkään lopu tähän, enkä sitä tahtoisikaan.

Löysin mun vanhoja tavoitekarttoja ja äimistyin: ”mä olen toteuttanut näistä neljästätoista jo lähes kaiken! Missä vaiheessa? Voi apua, musta olikin näihin!” Tavoitteiden asettelu ei jää tähän, mutta tuosta sain ison onnistumisen tunteen -hyvä minä ja kiitos kaikki upeat ihmiset, jotka on mua auttaneet. Oivallus pysäytti minut hetkeksi ja täytti puhtaalla onnella. Ajatella.. ja välillä kauhea räpiköinti kaiken kanssa, pelkomieli huutaen korvaani epäilyjä, rajoja, esteitä, puutteita. Välillä on tuntunut ettei mikään etene, mutta huomaamattani edistymistä on tapahtunut monella eri tasolla. Ymmärryksen vallatessa mieleni: ”pysähtyminen on tärkeetä, oma-aika on kultaakin arvokkaampaa ja elämä ei ole niin vakavaa, miltä se välillä tuntuu!” Tämä vahvisti uskoa itseen, vaikka kuinka pelottaisi tai ahdistaisi. Kiitos kaikkien elämässäni olleiden kokemusten, jaksan luottaa asioiden hoitumiseen, vaikka fiilikset sillä hetkellä olisi täysin muuta. Ja mä tiedän, että meissä kaikissa on tämä sama. Kaikki hoituu. Sekunti kerrallaan.

Uskallan (vähitellen) luottaa (enemmän)

Haluan jakaa muutamia uudistuksia, jotka ovat hieman ravistelleet mun kevättä. Paljon kaikenlaista muutakin tekeillään, asioita joista olen unelmoinut, tuntenut omakseni ja tiennyt että joskus nämä käy kohdallani toteen. Miksei ole käyneet aikaisemmin? Uskon, että aikaisemmin en ole ollut vielä valmis niiden vastaanottamiseen. On tarvinnut oppia, kehittyä, oppia uudestaan, kasvaa, saada kokemuksia, nähdä laajemmin… Unelmat kuitenkin sydämessä mukana, seuraten kasvua. Vähitellen kehityksen ja vahvistumisen kasvaessa on sydän uskaltautunut hiljalleen avautua – päästäen unelmat kehoon, omaan tietoisuuteen, luomiseen => ohjaten suuntaani, vaikka olisi kuinka pimeää. Mikä on kuitenkin ollut tärkein tekijä? Itsearvostus. Oma sisäinen puhe, tapa nähdä ulkopuoliset asiat kuin ihmiset.

Sitten uudistusten pariin:

-> Ilokseni haluan kertoa, että aloitin valmentajana Hyvinvointistudio Lupauksessa, alan kirjoittamaan Lupauksen nettisivuille blogia, sekä järjestän siellä vielä tämän kevään aikana lapsille Tietoinen Temmellys – kurssin (jo kauan muhinut unelmani! Kirjoitin junnunpana avoimessa yliopistossa opsikellessa tämänlaisen tuntisuunnitelman peruskouluihin). Kurssilla harjoitellaan muun muassa rauhoittumista, joogaa, tunteiden sanoittamista, sosiaalisia taitoja, käyttäytymistapoja, luovaa liikettä, kuuntelemisen jaloa taitoa, kehonhahmottamista kuin syvää hengittämistä (linkki kurssiin artikkelin lopussa). Tuntia varten tulen vielä haastattelemaan muutamia erityisopettajia ja heidän näkemyksiään niistä työkaluista kuin menetelmistä, joita aion tunnilla käyttää (ajatella tämäkin on yksi unelmani; haastatella oman alansa ammattilaisia ja kuulla heidän pohdintojaan omasta työstään, kuin oivalluksistaan!) Haluan hioa tämän niin hyväksi, kuin suinkin vain voin! Ja mulla ei ole tapana päästää itseäni helpolla (mikä on välillä todella ärsyttävää – mutta palkitsevaa). Hyvin tehty suunnittelu on jo iso osa itse työtä!

-> aloitan kirjoittamaan Safkanettiin omaa blogiani nimellä Move with Hanna. Blogin sisältö ei tule olemaan vain liikuntaa, vaan hyvinvoinnista omasta näkökulmastani. Mun oma juttu on olla aito kaikkine puolineen ja se tulee varmasti tässä blogissa esille. Blogissa kirjoitan myös omaa heräämistäni ekologisempaan elämään. Ai siksi, kun se on sana joka on nyt vahvasti pinnalla? Kyllä varmasti (kiitos siis Safkanetin bloggaajat tiedon jakamisesta!), mutta myös mököttäessäni ja dumailemassa jo maailmanloppua tajusin olevani aivan toope.. Nyt on aika tehdä työtä asioiden eteen! Eteen voi tehdä paljon ja enemmän. Minä yhtenä ihmisenä en pelasta maailmaa, mutta me ihmiset yhdessä saadaan isojakin muutoksia aikaiseksi. Kyllä, me ollaan jokainen niin pirun arvokkaita, meidän teoilla on väliä.

Blogin kirjoittaminen tarkoituksella = yksi iiiiiso unelma jo monen vuoden ajan. Tämä oman blogin kirjoittaminen on ollut vähän vailla suuntaa ja siksi onkin niin ihanaa, että Lupaus ja Safkanetti opastaa minua.

Lopussa kiitos seisoo?

Kyllä. En ainakaan voi sitten sanoa, ettenkö olisi tehnyt unelmieni eteen töitä ja uskaltanut rohkeasti. Olen tässä viime aikoina tehnyt niin isoja asioita omaan mittakaavaani nähden, että heikompi versio itsestäni olisi menehtynyt jo pelkän ideoinnin tuottamasta stressistä. Koko aika usko itseeni kasvaa ja tiedän pystyväni toteuttamaan omia asioitani. Ymmärrän, että mulla on paikkani tässä maailmassa, aivan niin kuin sinullakin. Meillä on niin paljon annettavaa toisillemme, silloin kun ollaa rohkeasti omia itsejämme.

Sellaisia ajatuksia tänään, nyt kirjan pariin ja sitten vetämään zetaa, sillä viime yö tuotti vain muutaman vaivaisen tunnin unta (jos edes sitäkään). Mutta kuten jo sanoin; Kaikki hoituu. Sekunti kerrallaan. Hyvää yötä ❤

-Hanna 🙂
@movewithhanna

Linkit:

Tietoinen Temmellys -kurssin sisällöstä:
http://hyvinvointistudiolupaus.fi/innostu-liikunnasta-kurssi-lapsille/?utm_content=buffer8b55c&utm_medium=social&utm_source=facebook.com&utm_campaign=buffer

LUPAUS -esittäytyminen:
http://hyvinvointistudiolupaus.fi/2017/05/08/hanna-harkonen-mukaan-lupaus-tiimiin/?utm_content=buffera2d7e&utm_medium=social&utm_source=facebook.com&utm_campaign=buffer

Safkanet -sivut (teen esittelyni piakkoin):
https://safkanet.fi/

Sunnuntai mietteitä

sunw
Tämä kuva on Thaimaan vapaaehtoisreissulta ja kuvaan liittyy monta merkityksellistä koettelemusta. Liittyy hyvin siis tämän päivän pähkäilyihin 🙂

Tuli tässä luomisen tuskissa muistoja mieleen. Yksi varsinkin. Siinä teinivuosien loppuhuipentumassa työskentelin lukion ohella kaupassa. Yhden varkauden takia jouduttiin itse ison jehun kanssa mennä tekemään rikosilmoitus, jossa olin todistajana. Kun ajettiin poliisiasemalta takaisin kauppaan, puhuttiin kyseisen kauppaketjun tulevaisuudesta. Hän kertoi stressaantuneena, että suunta näyttää kohti tappiota. Uskaltauduin sitten ylpeänä kertomaan ehdotuksiani, joita olin paljon tuumaillut duunissa – sellasia, jotka varmasti lisäisi myyntiä ja kehittäisi työyhteisöä. Harmikseni sainkin hyvin epäinnostuneen vastauksen: ”joo, mutta tää on bisnestä, ei tuollaiset nuoret tytöt tästä tiedä mitään”.

Olis tosin kuunnellut silloin, koska nykyään kyseiset asiat ovat olleet todella IN jo pidemmän aikaa. Ja henkilöstön johtoon liittyneet vinkit, olisi pitäneet työntekijät talossa tai ainakin asiat olisi pelittäneet. Harmi, että tarrautui liikaa mun ikään ja tietysti siihen, että olin kokemattomampi kuin hän.

Ja tästä pähkäilystä pääsin siihen oivallukseen, että meissä on niin paljon enemmän, kun uskalletaan kuvitellakaan. Ennen jos mun ympärillä oli liian painostavia ihmisiä, en kyennyt mitenkään tuomaan omia ideoita ilmoille. Monesti harmitellut, kun joku toinen on niitä sitten ideoinut. On tietysti hieno asia, että toinenkin tajunnut saman, mutta harmi itselle ettei ole saanut sanoja ulos – omien uskomusten takia, kuten esim. ”ei kuitenkaan kukaan kuuntele/innostu/ihan huono idea”.

Tällä hetkellä, kun luo kovaa tahtia omannäköistä elämää, omaa todellisuutta, erilaisia epäilyjä nousee pintaan. ”Kaikki on jo tehty/ ei mikään toimikaan niin….” Mutta sitten kyseiset muistot tulee mieleen ja oma persoonallisuus, mitä ei kenelläkään muulla ole. Ja siinä se onkin. Meillä on tarjota asioita meidän omalla tyylillä, meidän tulisi rohkeasti tuoda omia asioita esille – eikä olla kopioita trendeistä. Tällä hetkellä en osaa visioida itseäni tekemässä töitä liian tiukan struktuurin alla. Mulla on oma ääni, omat silmät, kuulo, tunteet, intohimot… Niin kuin kaikilla muillakin. Kun luo omaa, pysyy mukana tarkoitus kuin aitous. Ja mitä se antaa? I L O A ja tyytyväisyyttä. Ja mitä näistä seuraa? Paremmin voiva ihminen, joka tuntee tekemisillään olevan tarkoitus ja näin ollen tuo hyvää energiaa ympärilleen.

Voi olla, että epäonnistun aikomuksissani täysin. Voi olla että onnistun. Mitään en voi tietää ennakkoon, mutta paljon voin tehdä. Laittaa itseni likoon, heittäytyä täysillä mukaan. En tule koskaan olemaan täydellinen, kaiken osaava tai luodinkestävä. Turhaa sellaista siis odotella, vaan uskaltautua rohkeasti. Uskaltautua rohkeasti voi olla jotain aivan pientä ja mitättömänkin tuntuista – mutta itselle, omalle polulle tärkeää.

Olen usein saanut kuulla alun tarinan kaltaista vähättelyä ja muutenkin arvostelua kuin kiusaamista. Miksi ne olisi negatiivisia asioita, kun olen saanut niistä niin paljon uskoa ja voimaa itseeni? Tuollaiset asiat ovat rakennuspalikoita elämäämme. Ne auttavat meitä löytämään palasia itseemme. Joskus on hyvä ottaa opiksi, toisinaan oppi on siinä että päästää muistoista irti.

ohh että sellainen ajatusvyöry tästä muistosta!

MATKA JATKUU

Tänään jatkan matkaani Udon thanin landelta Bangkokiin. Tasan kolme viikkoa tuli oltua ja loppujen lopuksi mulla ei oo muuta, kuin positiivisia tuntemuksia itse paikasta asukkaineen ja kokemuksineen. Olen todella kiitollinen vietetystä ajastani täällä. Päätökseeni lähteä Bangkokiin vaikutti se, että mun piti tavata siellä yksi Raimundin tuttu ja sopia muutamista markkinointi asioista (ei liity volunt2thaihin) ja se, että mun kaveri oli juuri menossa sinne. Ihan kiva päästä näkemään erilainen Thaimaa.

13697214_609975525837439_3266246928292520613_n
baby bye bye bye.. 😀

Vietettiin mun läksiäisiä Raimundin kanssa kahdestaan, Marion oli meidän kanssa hetken muttei halunnut juoda kauheasti kaljaa koska on just lopettanut tupakanpolton. Hyviä keskusteluja ja jälleen todella mieltä avaavia juttuja tuli esille. Myös ekaa kertaa täällä olon aikana jouduin laittaa svetarin ja takin päälle! Oli mageeta, istuttiin ulkona pöydän ääressä katoksen alla ja meijän ympärillä salamoi, ukkosti ja satoi aivan törkeän paljon. Taivas oli salamoinnisti aivan pinkki ja niitä välähdyksiä tuli joka suunnasta. Muuten oli todella pimeetä (ei viiti pitää ulkona liian montaa lamppua päällä, koska sillon siin pörrää sellanenkin ötökkä armeija), mut salamoidessa oli aivan valoisaa. Upea ilta ja tuntu uskomattoman hienolta saada niin aitoa ja hyvää palautetta panostuksestani.

13726793_609975259170799_7515852668455146296_n

Kalja kolisi aamulla päässä ja olo oli kaikkea muuta kuin reipas. Ei auttanut jäädä punkkaan itkeen, vaan hop hop ylös, aamupalalle ja sit takasin vapaaehtoiskylälle rakennuspuuhiin. Hauskaa yhdessä tekemistä ja olemista :). Puuhastelun jälkeen menin Ban nong khungin koululle ohjaa vikat jumppani.. Itkuhan siinä tuli, mutta hauskaa oli. Ohjauksen loputtua kaikki lapset tuli halaamaan, heittää femmoja ja jotkut toivat lahjoja (kukkia ja suklaata). Kaikki muut vapaaehtoiset ja Raimund olivat siellä myös. Tämän jälkeen lähdin vapaaehtoiskylälle pakkaan ja sitten Raimund tuli hakee mut ja ajettiin bussipysäkille. Rupateltiin puolisen tuntia kunnes dösä tuli, annettiin halit ja hyppäsin kyytiin. Bussilla meni noin tunti Udon thanin keskustaan ja puolessa välissä alkoi sataa kaatamalla. Istuin just niin, että kaikki vesi tuli mun päälle oviaukosta (ei ole ovea) :D. Oli kyllä niin massasta poikkeava olo jälleen kerran ja tunsin toljottavat silmät porautuvan muhun. Bussi ajoi suoraan pitkänmatkan bussitoimiston eteen, joten pääsin helpolla varaamaan itselleni paikan Bangkokin bussista. Kello oli nyt puolisen viisi iltapäivällä ja seuraava bussi, jossa oli tilaa lähti 21:25 (matka kestää noin 9 tuntia udonista bangkokiin). Lippu kustansi alta 400 bahtia. Jätin matkalaukun toimistoon ja lähdin seikkailemaan Udon thanin keskustaan. Udon thanin keskuksessa näkyy jo aika paljon turisteja.

DSC_7659
Welcome to Bangkok!

 

Bussi oli kaukana luksuksesta, mutta ainakin kulki eteenpäin. Mulla oli istumapaikka takarivistä ja penkin asentoa ei pystynyt mitenkään muokkaa. Takarivillä oli viisi paikkaa ja mun vieressä istui yksi mies, muiden paikkojen ollessa tyhjiä. Bussin henkilökunta jakoi meille vettä ja jotain kookoshampparia, jota en syönyt. Ilmastointi oli aivan täysillä ja mulla oli ihan kunnon vaatetus päällä ja silti kylmä. Katosta tippui kylmää vettä koko aika mun päälle. Bussin vessa oli myös kaikkea muuta kuin kodikas. Väsy alko painaa, mutta uni ei tullu penkillä koska puutu peba ja jalat, joten menin lattialle. Otin vapaiden paikkojen viltit ja laitoin mun vaatteita tyynyks. Ahh tuntu hyvältä kun sai suoristettua kropan. Kylmä vesi jatko tippumistaan päälleni, mutta vähitellen aloin vaipumaan uneen. Aamulla klo 6:30 vierustoverini ravisteli mut hereille ja sanoi ”Bangkok, bangkok.” Aivan unessa keräsin kamani, astuin bussista ulos, kävelin muutaman metrin ja johan oli taksikuskit repimässä mua joka suuntaan. Ei ollu silmät vielä kunnolla auki, ihan pihalla. Kun sain katottua puhelimesta mun hotellin osotteen, niin joku taksikuski nappas mun laukun ja lähettiin kävelemään pitemmälle parkkikselle. Kyllähän siinä kaikenlaisia ajatuksia vilisi, mutta enemmänkin ärsytti se silmille hyppiminen, ei saanut rauhassa olla. Kuski ei puhunut englantia, joten sen kaveri jeesas. Ekaks pyysi 800 bahtia matkasta ja en vaan millään suostunut siihen. Sanoin et soitan mun bangkokilaiselle kaverille ja kysyn paljonko taksi yleensä maksaa. Sit se alko tiputtaa hintaa ja sain sen 600 bahtii, mut saletisti jäin häviölle – siinä vaiheessa ei jaksanut kiinnostaa. Pyysin et laittaa mittarin päälle, mut sano et tulee kalliimmaksi, ei kyllä olis varmasti tullut. Väsy oli sen verran kova, et nyt meni näin. Saavuin hotellille ja sain huoneen jo klo 8 (normaalisti huoneet jaetaan klo 14, mutta respa mies sanoi et näytän niin väsyneeltä et voin mennä nukkumaan ). Sitä teinkin, heräsin klo 14 uudestaan. Pian nähtiin Artun kanssa Terminaali 21 kauppakeskuksessa ja siellähän se päivä menikin. Käytiin tsiigaa Tarzan leffa ja oi tsiisus niitä mainoksia.. 30 minuuttia! Ja välistä tuli kuninkaalle kunnianosoitus lauluvideo, jonka aikana tuli nousta seisomaan.. Oltiin Artun kanssa kun kaks pikku lasta naurua pidätellessä. Ei ollaksemme epäkohteliaita, vaan et kuinka random juttu.

LAPSET

DSC_7334

Tuun niin kaipaamaan näitä lapsia, heidän valovoimaisuuttaan, hymyä, ystävällisyyttä… Oon miettinyt eroja lastenohjauksessa täällä ja Suomessa. Erot ovat suuret! Nämä lapset ei paljosta valita ja jos joku kompuroi tai vastaavaa, niin ei kyllä itku herkästi tule vaan meno jatkuu naurun kera. Ja missä me jumpataan? Yleensä kovalla betonilattialla, ilman kenkiä eikä sen kummempia liikuntavaatteita!! Tuntuu että monet lapset Suomessa on todella vieraantuneita luonnosta ja luonnollisuudesta (tai heidät on vieraannutettu). Täällä lapset arvostavat ohjaajia, opettajia ja vanhempia ihmisiä. Arvostus on molemminpuoleista. Ja koska emme puhu samaa kieltä ja välillä tarvitsen apua, niin jokainen lapsi yrittää kovasti auttaa! Ja sitten kun joku tajuaa, niin hän ohjaa kaikkia muita. Jos jotkut höpöttää kun näytän mitä tehdään, niin muut auttaa mua saamaan heidät kuuntelemaan. Mutta nää lapset on kyllä aivan eri kastia kuin mihin olen tottunut. Kasvatus ja ympäristö ovat suuria tekijöitä tässäkin. Suomessa koen monien lasten olevan röyhkeitä, vaativia, epäkohteliaita ja kiittämättömiä (mistäköhän johtunee..opittuja, kopioituja juttuja). Hmmm.. ja ei löydy kauheesti pitkäjänteisyyttä ja annetaan periksi helpolla jos ei heti olla parhaita. Nämä ovat vertailuja omien havaintojeni perusteella pohjautuen keskiarvioon.

received_1772075456402079

Tälläisiä havaintoja tein lapsista:

  • lapset ovat tottuneet käyttämään kehoaan paljon, auttavat fyysisissä töissä, kiipeilevät ja leikkivät missä sattuu,
  • luonto on vahvasti osa lapsia, pärjäävät luonnossa ja ymmärtävät sen päälle,
  • vanhemmat eivät muokkaa lapsista liian säikkyjä oman käytöksensä takia, eivät voivottele ja ylisuojele lapsiaan,
  • lapset otetaan mukaan ja ovat vahvasti osa yhteisöä! Käyttävät esimerkiksi hurjan kokoisia veitsiä kokatessa ja todellakin osaa käsitellä niitä (ja kokata),
  • lapset arvostaa sinua ja sen huomaa ja kun sinä arvostat heitä, senkin huomaa :),
  • lapset on todella reippaita täällä, eivätkä odota että asiat tehdään heidän puolesta ja että saavat heti kaiken mitä haluavat,
  • monissa perheissä asustaa isovanhemmatkin, jotka ottavat osaa lastenkasvatukseen ja lapset auttavat isovanhempia töissään…

13754291_609974279170897_8777886665455210676_n

Kuten varmaa huomaa, nämä lapset näissä kuudessa kylässä ovat tehneet muhun todella suuren vaikutuksen. Tarkoitus ei ole mustamaalata Suomea millään tavalla (eikä tosiaankaan millään tapaa syyttää lapsia), vaan tuoda tekemiäni havaintoja esille. Ja tuoda kunniaa näille lapsille, sillä antoivat mulle niin paljon enemmän, mitä kykenin itse antamaan. Suomalaiset lapset ovat ihania, mutta uskon että lasten tulis saada itse tehdä enemmän asioita, eikä niin että asiat tehdään heidän puolesta. Jos tulee kolhuja tai mustelmia, niin turha siitä haloota nostaa. Ottaa lapset mukaan ja antaa heidän olla tärkeä osa yhteisöä. Kaikella tällaisella näen vain olevan positiivisia vaikutuksia lapsen kasvun ja kehityksen suhteen.Varsinkin paremman itseluottamuksen ja -tuntemuksen suhteen!

received_1772075399735418

-HannaBanana 🙂

Mitä Kuuluu

perjantai 15.7.

DSC_7288
just ride 🙂

Täällä ollaan, elämä rullaa omalla tavallaan. Ekaa kertaa kahteen viikkoon mietiskelen kunnolla omia tarpeitani, mitä haluan elämäni kanssa tehdä ja kokea. Täällä olo on tehnyt vain hyvää, on palauttanut elämänarvojen pariin. Pienten turhamaisuuksien ote alkaa lipsua, katselen asioita eri perspektiiviistä. Oon huomannut kuinka oonkaan muuttunut, kasvanut, opinut ja kehittynyt monella tapaa (kasvu on tapahtunut jo tietysti aikasemmin, nyt on ollut tilaa ja aikaa nähdä ja tuntea muutokset – päästää ne vielä enemmän valloilleen). Huomaan myös, missä kaipaan vielä työtä ja uudenlaisia ajatusmalleja, erilaisia tuntemuksia. Monesti huomaan kysyväni itseltäni ”jos tämä ajatusmalli ja nää tuntemukset ei oo aikasemminkaan tuoneet mulle parempaa oloa, niin miks toistaisin niitä?” Ajatella ja tuntea eritavalla ei todellakaan ole se helpompi vaihtoehto, mutta on tie siihen suuntaan, mitä haluan kulkea. Tuntuuko susta koskaan siltä, että junnaat paikallas? Samojen ympyröiden pyörien pyörimistään, fiilisten aallokon vyöryen ylitses uudestaan ja uudestaan? Älä katso ympärilles enää siinä vaiheessa, kun tunnet sen. Katso syvälle itsees. Ja kun tekee sen siirtymisen kohti muutosta, tulis muistaa että se vie oman aikansa. Aivan kuin vääränlaisesta tekniikasta pois oppiminen.

DSC_7422.JPG
tekemistä kyllä on..

Pitkäjänteisyys on upea asia. Joustaa ja antaa päivän muotouta tavallaan. Täällä se menee pakonomaisestikin niin. Olet valmis hyppäämään liikkuvaan junaan millä hetkellä tahansa, mutta osaat myös vain olla tai keksit itsellesi muuta tekemistä. Osattava sopeutua erilaisiin tekijöihin. Lapsille ohjatessa jumppia, en paljoa pysty vanhan totutunkaavan kautta heitä ohjaamaan – niin erilainen ympäristö ja vaikka pantomiimi toimii, niin on sekin rajallinen apuväline. On oltava valmiudessa, koska ei tiedä mitä saattaa ilmestyä. Yksi tyttö lähti täältä, koska valitti tylsyyttään. Ei keksinyt vapaa-ajalla mitään tekemistä (aina kun tulin talolle, niin makoili sängyssä ja pläräsi puhelintaan). En ymmärtänyt häntä, täällä on niin paljon mitä voi tehdä tai vaihtoehtoisesti nauttia ajastaan olemalla. On vaan nähtävä omien tottumusten läpi ja katsottava sieltä, mistä ei ole ennen tajunnut katsoa. Ja miten ihanaa on antaa itsensä vaan olla, köllötellä riippukeinussa, olla läsnä ja nauttia.

DSC_7436.JPG
..tai sitten voi vaan olla ja nauttia!

Irtiotto omasta kuplasta on avannut silmiäni. Tunsin tän tulevan, joten osasin olla valmis isoillekin oivalluksille. En usko ajankäsitteeseen niin miten se meille opetetaan, uskon et jokainen muodostaa oman aikansa käsityksineen. Koen täällä kahden viikon merkitsevän mulle enemmän kuin vuosi – kasvun ja oivallusten suhteen. Tietysti kaikki se kasvu ja oppiminen on ollut päällä jo ennen tänne tuloa, ehkä nyt avasin niille ovet ja toivotin tervetulleiksi. Mutta oikeesti nähdä, miten pienestä voi olla onnellinen.. Miten vähän tarvitsee omistaa ollakseen tyytyväinen siihen mitä on. Joka aamu mun päivään tuo aimoannoksen iloa, kun pyöräilen jäätelömotskarin ohitse ja kuljettaja painaa tööttiä, hymyilee ja vilkuttaa. Kun nään et hän saapuu, niin ootan kuin pikkulapsi sitä että tööttää. Se fiilis on upea, hymy lähtee vatsanpohjasta asti. Niinkin pieni asia, niin suuri vaikutus.

Mulle ehkä suurimmat taistelut täällä on tulleet ilmastosta, ilmanlaadusta ja kunnon meren/järven/joen puutteesta. Välillä ahdistaa, kun kuumutta ja hikoilua ei pääse mitenkään karkuun, päivällä talon sisällä on mahdotonta olla sillä siellä on aivan helvetin kuuma. Kova kosteus ja kuumuus ei ilmeisesti ole mun juttu. Tää ilma on myös omiaan tuomaan epäpuhtauksia ihoon (t. turhamaisuus). Ilmanlaatu on todella huono, kun kaipaa raitista ilmaa niin sitä ei yksinkertaisesti ole. Saasteinen ilma ja niin pysähtynyt. Tällä tapaa osaan olla kiitollisempi Suomen upeasta ilmanlaadusta, puhtaudesta, luonnosta… On kurja nähdä, kuinka roskat ovat iso ongelma täällä – niitä on aivan jokapaikassa. Monien kotien pihat muistuttaa mua enemmänkin jätepaikoista. Tarkotus ei oo valittaa, nää on niitä mitä huomaan, et ei sovi mulle. Mut jonkinlainen roskavalistus näille ihmisille pitäisi väsätä..

DSC_7426.JPG
ready – set ….

Tätä kirjoittaessa (ulkona pöydän ääressä) Raimund nousi valkoisesta autosta ja huusi autotieltä mulle et menox. Äkkiä keräsin kamani kasaan, vaihdoin treenivaatteet ja hyppäsin autoon. Raimundin kaksi saksalaista bisneskaveria tulivat tänään kylään ja Raimund halusi näyttää heille kuinka ohjaan lapsille jumppaa – ja mitä kaikkea Volunt2Thai Projektissa voikaan tehdä. Tänään mentiin uuteen kouluun, eri kylään. Tämä kylä on todella köyhä ja heidän pormestari ei oikein tykkää ulkopuolisista, mutta opettajat ottivat meidät ilomielin vastaan – arvatkaa ketkä vielä suuremmalla ilolla? Lapset! Oi sitä riemun määrää, kun näkivät että tultiin :)! Sitten vaan nurtsille jumppaamaan. Jälleen tuli odottamaton hetki jumpan aikana – 3 isoa vesi buffaloa tuli aivan meidän lähelle ja juoksi aika villisti. Siinä oli kyl taas one in a lifetime kokemus :D. Jumpat menivät hyvin, kaikki oli tyytyväisiä ja meidät kutsuttii tulemaan uudestaan. Ja Raimundin kaverit tykkäsivät myös ja itse sain energiaa lapsista – iloa, naurua, hauskaa yhdessäoloa, liikuntaa! All good, nyt voi ilomielin siirtyä vapaalle hyvän ruoan, juoman ja seuran kera.

DSC_7441
lapset ovat erinomaisia muistuttamaan, ettei elämää ja itseään kannata liian tosissaan ottaa :). Rokkistara Julilta terkkuja!

Matkustelu tekee hyvää, toisten elämään hetkeksi astuminen avaa silmiä. Omasta kuplasta poistuminen on vain ja ainoastaan positiivinen asia, vaikka kuinka saattaisi ekana tuntua epämukavalta. On turhaa maalailla piruja seinille ennen kun suunnittelee menevänsä jonnekin tai tekevänsä jotakin. Ilmiselvästi on vain mentävä ja tehtävä, jos polte on sen verran kova. Ja varsinkin, ei kannata jäädä paikkaan/ihmisuhteeseen ym., jossa oikeesti ei ole hyvä olla, saa arvostusta ja kohdella hyvin. Nyt tiedän ainakin itse, etten liikaa yritä ennustaa tulevaa (koska katsomme sitä menneiden ja pelkojemme kautta). Koskaan tiedä mitä se tuo. Eli kyytiin vaan, antaa tulla mitä on tullakseen. Upeinta on nähdä, miten avoinmieli sitä asioihin ryhtyy ja kuinka pääsee estojensa ylitse :).

Ja voi vinde mä sanon, kiitos teille upeille ystävilleni ja kavereilleni, jotka ootte tsempanneet ja tukeneet <3.
Varsinkin sinä Nea <3.