Itsensä kohtaamisia

”Hanna, sä olet vielä nuori, mutta olet jo pitkällä itsesi työstämisen kanssa. Monet eivät herää näihin asioihin koskaan. Sinulla on valtavasti voimavaroja.”

Istun autossa. Ulkona sataa ja lämpötila näyttää +4, helmikuussa? Sää on harmaa ja innoton. Laitan Eminemin ’Beautiful’ -kappaleen soimaan ja starttaan auton. Kuuntelen välillä räppiä ja Eminemillä on ihan hienoja, mutta erittäin aggressiivisia sanoituksia – tai pitäisikö sanoa, että erittäin tunnollisia ja välistä tukahdettuja. Kun olin lukiossa kuuntelin paljon angstista suomiräppiä ja aloin noteeraamaan, miten se musiikki sai muutoksia olotilassani; sitä alaspäin painaen. Samaistuin liikaa sanoihin, korostin tuntemuksiani ja uhriuduin entisestään. On toki ymmärrettävää, että teini-ikään kuuluu erilaista kipuilua, mutta onneksi tajusin jättää liian raskaat musiikit silloin pois. Nykyään pystyn musiikin avulla kohtaamaan tunteitani ja antamaan niitä anteeksi, unohtamatta kaikkia musiikin positiivisia puolia. Toisen sanoitukset tuo tukea ja turvaa, sen sijaan, että katkeroituisin entisestään. Musiikkimakuni on hyvin laaja, olen pienestä asti suosinut suurimmaksi osaksi 60-80 lukujen soft rock /rock bändejä sekä klassista. Nykyään en kuluta musiikkia niin massiivisesti, vaan olen oppinut hitusen enemmän kuulemaan hiljaisuuden kauneutta. Siis vain hitusen, sillä mieleni tykkää jupista, mitä milloinkin (sehän on tosin mielen luonnettakin). Eminemin Beautiful -kappaleessa on jotain samaistumisen varaa; hän puhuu siinä eri rooleista ja jokaisen omasta kasvunmatkasta. Se antaa minulle tilaa olla keskeneräinen ja paneutua tähän tärkeään hetkeen matkallani.

Saavun NLP -kouluttajani, Jaana Hautalan, pihaan. Olo on edelleen raskas, vaikkakin hieman tyynempi. Jaanan koti tuo mieleen NLP-koulutukset; niissä oli turvallista ja hyvä olla. Jaana tulee ovelle vastaan juuri sellaisena, kun Jaana on; täynnä läsnäoloa ja mystiikkaa. Jaana on sellainen henkilö, jonka ei tarvitse tehdä itsestään minkäänlaista numeroa ja silti hänet nähdään ja hiljennytään, kun hän alkaa puhumaan. Jaanalla on syvänruskeat silmät, joita helposti jää vain tuijottamaan, ne ovat itseasiassa osa sitä muistoa, mikä hänestä jää mukaan – isot, tumman ruskeat silmät, täynnä elämää ja viisautta. Heti kun astuin Jaanan kotiin, tajusin että siellä minun pitikin olla. Jokin selkeytyi jo heti sillä sekunnilla.

Jos totta puhutaan, en paljoa muista tästä kokemuksesta, mutta sen sijaan tunnen. Tunnen rauhaa ja koen tulleeni nähdyksi omana itsenäni, ilman maskia. Koen tulleeni kuulluksi ja ymmärretyksi. Jaana ei puhu turhaan täyttääkseen mitään, hän puhuu kyseiseen hetkeen kuuluvia asioita. Teimme kaksi harjoitusta, toisessa kohtasin sellaisen tunteen, mikä on ollut liimautuneena minuun ja kaventanut näkökenttääni. Se tunne on herättänyt muita ei-niin-hyviä tunteita ja näin lisännyt taakkaa. Harjoitus oli raskas, koin fyysistä pahaa oloa ja kun sain sen mielikuvissani ulos itsestäni edessäni olevalle penkille, en voinut sietää sen olemassaoloa. Se oli iljettävä irvikuva, vastenmielinen ja juuri sellainen, miltä se tuntuu; tarrautuva. Harjoitus oli todella ravisuttava ja sai myös kyynelet valumaan. Tätä tulee tehdä päivittäin, jotta todella saadaan muutoksia aikaan, niin mielessä että kehossa. Yksi kerta ei riitä. Ja sen sijaan, että lähtisin analysoimaan, niin tarkkailen. Toinen harjoitus oli ankkurointiharjoitus, jota olen tehnytkin jo aikaisemmin. Tällä kertaa minulle oli tämän murroksen myötä erittäin selkeää, mikä minulle on arvokasta ja tärkeää, mitä tarvitsen. Siksi koen, että saimme tästä harjoituksesta niin vahvan. Ankkurointiharjoituksella voi rakentaa itselleen ikään kuin ankkurin erilaisiin hetkiin elämässä. Niitä voi olla useita erilaisia eri tarkoitusperiin. Kun niitä vahvistaa päivittäin, niin saa yhteyden nopeammin ja pystyy vaikuttamaan vallitsevaan tunnetilaan. Hain ankkurointiharjoituksessa itselleni armollisuutta, rauhaa sekä iloa. Ja oli ihanaa, että vihdoin löysin ne asiat, jotka näitä asioita auttaa minulle tuomaan.

Puhuimme myös anteeksiannosta, itselleen. Se on ollut minulle vaikeaa, sillä en ole edes kyennyt ymmärtämään miten vaativa ja armoton olen ollut itselleni. Asiat ovat vain vaihtaneet maskia, mutta pysyneet yllä ajatuksissani, tunteissani ja toimintamalleissani. Kaikki lähtevät itsestä ja tällä itseni työstämisellä on isompi merkitys, kuin vain se, että on sujut itsensä kanssa. Olen viime aikoina ollut tulinen, kilpailuhenkinen, egoistinen ja kaiken kaikkiaan todella epävarma, että olen tullut siihen kohtaan polkua, missä on aika kohdata, kieltämisen ja kiirehtimisen sijaan. Tämä kaikki on auttanut minua näkemään itseäni etäämmältä ja kuulemaan selkeämmin asioita mielestäni. Ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pyrkisin eroon mistään, vaan että kohtaan itseni aidosti ja opin tuntemaan itseäni syvemmin. Näin ollen opin käyttämään tulisuuttani, kilpailuhenkeä sekä egoakin itselleni tärkeisiin asioihin – eikä niin, että ne rikkoisivat tai antaisin niiden liioin määritellä minua.

Lähdin Jaanan luota rauhan sekä luottamuksen kera. Mielessäni oli selkeä visio ankkuristani. Hengitys kulki helpommin, kaikki näytti jälleen kirkkaammalta. Illan aikana oivalsin paljon lisää. Nukahdin rauhallisin mielin ja heräsin kauniiseen auringonnousuun. Aamulla tietoisuuteeni tulvi jälleen piilotettuja asioita, mutta kohtasin ne valon ja hyväksynnän kera. Piilotettuja asioitani, rakennettuja rooleja sekä maskeja. Sen sijaan, että syyllistäisin itseäni niistä, niin ymmärsin niiden tarkoitusperät; itseni suojelu. Samalla ymmärsin, etten enää ole ne, vaikka ne saavat edelleen olla minussa. En halua kuitenkaan luoda itselleni edistymisen kanssa paineita, vaan nyt kerrankin haluan elää kaikki nämä hetket ja sallia asioiden tulla ja mennä. Olla keskeneräinen, inhimillinen, antaa itselleni lupa olla välistä neuvoton ja kipuileva. Vaikka olen tällä alalla, en halua esittää, että minä voisin aina hyvin, vaikka olenkin kouluttautunut siihen ja tuohon. Ammatti on vain ammatti, ihmisyys on asia erikseen. Kirjoittaa voi, vaikka kuinka viisaasti ja täysijärkisesti, mutten pyri täyttämään minkään roolin vaatimuksia. Minun, eikä sinunkaan, pidä olla mitään tiettyä, jotta olisi oikeanlainen. Roolit ovat monesti hyvästä, mutta yrittäessä muuttaa itseään jonkinlaiseksi, jotta olisi hyväksyttävämpi, on jo lähtökohtaisesti tuomittu umpikujaan. Pitäessään liian kiirettä kasvun kanssa, saattaa helposti laittaa vain laastarin avohaavan päälle.

❤ HANNA

Mitä Kuuluu

perjantai 15.7.

DSC_7288
just ride 🙂

Täällä ollaan, elämä rullaa omalla tavallaan. Ekaa kertaa kahteen viikkoon mietiskelen kunnolla omia tarpeitani, mitä haluan elämäni kanssa tehdä ja kokea. Täällä olo on tehnyt vain hyvää, on palauttanut elämänarvojen pariin. Pienten turhamaisuuksien ote alkaa lipsua, katselen asioita eri perspektiiviistä. Oon huomannut kuinka oonkaan muuttunut, kasvanut, opinut ja kehittynyt monella tapaa (kasvu on tapahtunut jo tietysti aikasemmin, nyt on ollut tilaa ja aikaa nähdä ja tuntea muutokset – päästää ne vielä enemmän valloilleen). Huomaan myös, missä kaipaan vielä työtä ja uudenlaisia ajatusmalleja, erilaisia tuntemuksia. Monesti huomaan kysyväni itseltäni ”jos tämä ajatusmalli ja nää tuntemukset ei oo aikasemminkaan tuoneet mulle parempaa oloa, niin miks toistaisin niitä?” Ajatella ja tuntea eritavalla ei todellakaan ole se helpompi vaihtoehto, mutta on tie siihen suuntaan, mitä haluan kulkea. Tuntuuko susta koskaan siltä, että junnaat paikallas? Samojen ympyröiden pyörien pyörimistään, fiilisten aallokon vyöryen ylitses uudestaan ja uudestaan? Älä katso ympärilles enää siinä vaiheessa, kun tunnet sen. Katso syvälle itsees. Ja kun tekee sen siirtymisen kohti muutosta, tulis muistaa että se vie oman aikansa. Aivan kuin vääränlaisesta tekniikasta pois oppiminen.

DSC_7422.JPG
tekemistä kyllä on..

Pitkäjänteisyys on upea asia. Joustaa ja antaa päivän muotouta tavallaan. Täällä se menee pakonomaisestikin niin. Olet valmis hyppäämään liikkuvaan junaan millä hetkellä tahansa, mutta osaat myös vain olla tai keksit itsellesi muuta tekemistä. Osattava sopeutua erilaisiin tekijöihin. Lapsille ohjatessa jumppia, en paljoa pysty vanhan totutunkaavan kautta heitä ohjaamaan – niin erilainen ympäristö ja vaikka pantomiimi toimii, niin on sekin rajallinen apuväline. On oltava valmiudessa, koska ei tiedä mitä saattaa ilmestyä. Yksi tyttö lähti täältä, koska valitti tylsyyttään. Ei keksinyt vapaa-ajalla mitään tekemistä (aina kun tulin talolle, niin makoili sängyssä ja pläräsi puhelintaan). En ymmärtänyt häntä, täällä on niin paljon mitä voi tehdä tai vaihtoehtoisesti nauttia ajastaan olemalla. On vaan nähtävä omien tottumusten läpi ja katsottava sieltä, mistä ei ole ennen tajunnut katsoa. Ja miten ihanaa on antaa itsensä vaan olla, köllötellä riippukeinussa, olla läsnä ja nauttia.

DSC_7436.JPG
..tai sitten voi vaan olla ja nauttia!

Irtiotto omasta kuplasta on avannut silmiäni. Tunsin tän tulevan, joten osasin olla valmis isoillekin oivalluksille. En usko ajankäsitteeseen niin miten se meille opetetaan, uskon et jokainen muodostaa oman aikansa käsityksineen. Koen täällä kahden viikon merkitsevän mulle enemmän kuin vuosi – kasvun ja oivallusten suhteen. Tietysti kaikki se kasvu ja oppiminen on ollut päällä jo ennen tänne tuloa, ehkä nyt avasin niille ovet ja toivotin tervetulleiksi. Mutta oikeesti nähdä, miten pienestä voi olla onnellinen.. Miten vähän tarvitsee omistaa ollakseen tyytyväinen siihen mitä on. Joka aamu mun päivään tuo aimoannoksen iloa, kun pyöräilen jäätelömotskarin ohitse ja kuljettaja painaa tööttiä, hymyilee ja vilkuttaa. Kun nään et hän saapuu, niin ootan kuin pikkulapsi sitä että tööttää. Se fiilis on upea, hymy lähtee vatsanpohjasta asti. Niinkin pieni asia, niin suuri vaikutus.

Mulle ehkä suurimmat taistelut täällä on tulleet ilmastosta, ilmanlaadusta ja kunnon meren/järven/joen puutteesta. Välillä ahdistaa, kun kuumutta ja hikoilua ei pääse mitenkään karkuun, päivällä talon sisällä on mahdotonta olla sillä siellä on aivan helvetin kuuma. Kova kosteus ja kuumuus ei ilmeisesti ole mun juttu. Tää ilma on myös omiaan tuomaan epäpuhtauksia ihoon (t. turhamaisuus). Ilmanlaatu on todella huono, kun kaipaa raitista ilmaa niin sitä ei yksinkertaisesti ole. Saasteinen ilma ja niin pysähtynyt. Tällä tapaa osaan olla kiitollisempi Suomen upeasta ilmanlaadusta, puhtaudesta, luonnosta… On kurja nähdä, kuinka roskat ovat iso ongelma täällä – niitä on aivan jokapaikassa. Monien kotien pihat muistuttaa mua enemmänkin jätepaikoista. Tarkotus ei oo valittaa, nää on niitä mitä huomaan, et ei sovi mulle. Mut jonkinlainen roskavalistus näille ihmisille pitäisi väsätä..

DSC_7426.JPG
ready – set ….

Tätä kirjoittaessa (ulkona pöydän ääressä) Raimund nousi valkoisesta autosta ja huusi autotieltä mulle et menox. Äkkiä keräsin kamani kasaan, vaihdoin treenivaatteet ja hyppäsin autoon. Raimundin kaksi saksalaista bisneskaveria tulivat tänään kylään ja Raimund halusi näyttää heille kuinka ohjaan lapsille jumppaa – ja mitä kaikkea Volunt2Thai Projektissa voikaan tehdä. Tänään mentiin uuteen kouluun, eri kylään. Tämä kylä on todella köyhä ja heidän pormestari ei oikein tykkää ulkopuolisista, mutta opettajat ottivat meidät ilomielin vastaan – arvatkaa ketkä vielä suuremmalla ilolla? Lapset! Oi sitä riemun määrää, kun näkivät että tultiin :)! Sitten vaan nurtsille jumppaamaan. Jälleen tuli odottamaton hetki jumpan aikana – 3 isoa vesi buffaloa tuli aivan meidän lähelle ja juoksi aika villisti. Siinä oli kyl taas one in a lifetime kokemus :D. Jumpat menivät hyvin, kaikki oli tyytyväisiä ja meidät kutsuttii tulemaan uudestaan. Ja Raimundin kaverit tykkäsivät myös ja itse sain energiaa lapsista – iloa, naurua, hauskaa yhdessäoloa, liikuntaa! All good, nyt voi ilomielin siirtyä vapaalle hyvän ruoan, juoman ja seuran kera.

DSC_7441
lapset ovat erinomaisia muistuttamaan, ettei elämää ja itseään kannata liian tosissaan ottaa :). Rokkistara Julilta terkkuja!

Matkustelu tekee hyvää, toisten elämään hetkeksi astuminen avaa silmiä. Omasta kuplasta poistuminen on vain ja ainoastaan positiivinen asia, vaikka kuinka saattaisi ekana tuntua epämukavalta. On turhaa maalailla piruja seinille ennen kun suunnittelee menevänsä jonnekin tai tekevänsä jotakin. Ilmiselvästi on vain mentävä ja tehtävä, jos polte on sen verran kova. Ja varsinkin, ei kannata jäädä paikkaan/ihmisuhteeseen ym., jossa oikeesti ei ole hyvä olla, saa arvostusta ja kohdella hyvin. Nyt tiedän ainakin itse, etten liikaa yritä ennustaa tulevaa (koska katsomme sitä menneiden ja pelkojemme kautta). Koskaan tiedä mitä se tuo. Eli kyytiin vaan, antaa tulla mitä on tullakseen. Upeinta on nähdä, miten avoinmieli sitä asioihin ryhtyy ja kuinka pääsee estojensa ylitse :).

Ja voi vinde mä sanon, kiitos teille upeille ystävilleni ja kavereilleni, jotka ootte tsempanneet ja tukeneet <3.
Varsinkin sinä Nea <3.