Ehjä

Olen viime aikoina alkanut pohtimaan sitä, miten kova tarve itsellä on ollut ’korjata’ itseäni. Olen kuitenkin ehjä, vaikka olisikin arpia. Ymmärrän tuntemuksen ”olen rikki” ja sana kuvastaakin sitä hienosti, mutta eikö se ole aika rajaava uskomus? Eikö se herätä mukaansa puutteellisuutta tai muita kielteisempiä tunteita? Eikö kyse ole kuitenkin loppupeleissä omista ajatuksista tuntemuksineen?

Mikä sai minut kokemaan tarpeen korjaamiseen? Mitä se on? Pelkoa? Puutteellisuutta? Illuusiota? Tulevaisuuden maalaamista? Kohtaamattomuutta? Varmasti osin kaikkia näistä, mutta ehkä eniten kuitenkin sitä, että olen vain jäänyt ikään kuin riippuvaiseksi alituiseen korjaamiseen. Ei tässä tokikaan valmiita olla ja tuskin koskaan sellaisiksi tullaankaan, mutta ehjä olen. Siitä olen varma. Vaikka lapsuuteni oli mitä oli ja vaikka olenkin kokenut elämässäni isoja kolhuja. Silti. Olen ehjä, vaikken olekaan täydellinen. Sen sijaan, että olisi rikki, kyse on enemmänkin siitä, että ruokkii itseään siihen resonoivilla ajatuksilla ja tuntemuksilla. Jos jatkuvasti miettii, että itsessään on kohta, joka pitää täyttää, niin keskittyy sen täyttämiseen, sen sijaan, että eläisi tässä hetkessä luottaen tekevän itselleen oikein ja sallien muutoksen.

Tämä ajatus tuli itseasiassa Maria Nordinin Eroonoireista.fi -verkkokurssin aikana hyvinkin vahvasti esiin. Kurssilla on minulle jo entuudestaan tuttuja harjoitteita ja Maria puhuu useista sellaisista henkilöistä käytäntöineen, joihin olen itsekin perehtynyt. Ja vaikka olen kouluttautunut mentaalivalmennuksen parissa ja opiskellut, että tehnyt jo paljon vastaavia harjoituksia, niin koen nyt olevani valmis syvällisempään ymmärrykseen; yksinkertaisuuteen ja irtipäästöön. Aikaisemmin olen lähtenyt vahvistamaan menneisyyteni tarinaa, sillä olen katsonut asioita eri näkökulmasta – siksi koen, että mistään aikaisemmasta tekemästäni tai luulemastani ole ollut haittaa, vaan päinvastoin: olen oppinut itsestäni ja maailmasta ympärilläni jatkuvasti enemmän, kuorinut sipulia. Kuten nyt olen ymmärtänyt ajatusmallini tässä, eli siis sen, että lähden peilaamaan mennyttä, kun kyse on vahvistaa tässä hetkessä uutta. Vertailu, arvostelu ja syyllistäminen ovat olleet matkassani, sillä en ole ymmärtänyt miten vahvasti olen katsonut niiden kautta asioita, ”minun pitäisi / en osaa / olen viallinen, koska..”. Olen tuntenut syyllisyyttä omasta keskeneräisyydestä, vaatinut liian nopeaan muutoksia itseltäni sekä pyrkinyt sivuuttamaan asioita pikaratkaisuin tai jäämällä niihin liioin kiinni. Matka siis voi olla hitaammanpuoleista, vaikkakin muutoksia voi tosissaan tapahtua nopeaankin. Ajan ei sinällään pitäisi olla ratkaisevassa asemassa, sillä kysehän on koko loppu elämästä.

Marian kurssilla fokus on uudessa, kantavassa. Maria kutsuu egoa sisäiseksi suojelijaksi, mikä mielestäni toimii oikein hyvin – sillä monesti ego saa suotta isot haukut. Kaikessa puolensa. Kurssin aikana olen saanut upeita oivalluksia, tullut suuremmin tietoiseksi pään sisäisestä puheestani ja erityisesti oman tarinani jatkuvasta jauhamisesta. Olen jossain vaiheessa, kaiketi jo lapsesta, oppinut elämään selviytymismoodissa ja huomaan kantavani sitä edelleen vahvasti mukanani. Esimerkiksi tuossa taannoin puhuttiin Jukan kanssa raha-asioista, nyt kun rahaa on tosiaan sidottu moneen eri projektiin niin sitä on vähemmän käytettävissä. En huomannut että reagoin menneeni kautta, jolloin kun äitini puhui ettei rahaa ole, niin se tarkoitti kirjaimellisesti sitä. Sitten mietittiin, että miten tästä selvitään. Stressi alkoi viriämään kehossani ja aloin miettimään keinoja vähentää omia kulujani ja tehdä lisää työtä.. Hyppäsin siis menneeseeni ja sain selviytymismoodin vahvasti mukaani. Kurssin harjoitteet auttoivat heräämään asiaan ja otinkin asian puheeksi Jukan kanssa. Tosissaan tilanne on täysin eri, mitä se oli silloin yksinhuoltajaäitini kanssa, mutta tunnemuistoni oli niin vahva, etten kerennyt sitä edes kyseenalaistamaan.

Monesti voi olla vaikea hyväksyä sitä, että voima muutoksiin piilee itsessään. Toisinaan jumahdetaan turvaan fiksoituneeseen asenteeseen – kielletään itseltään mahdollisuudet muuttua, oppia ja kehittyä. Sisäinen suojelija saattaa suojella hieman liikaa ja sokaista meitä. Ja toisinaan koen, että on luotu sellainen uskomus, että muuttuakseen tarvitsee tehdä mielettömästi työtä monin eri tavoin ja että muutos ei lähtisi itsestään, vaan sen saa aikaan auktoriteetti. Taustalle saattaa syttyä sisäinen suojelija todella vahvasti häiritsemään sekä erilaiset rajoittavat uskomukset. Toki jos elää pelossa ja epävarmuudessa, niin nämä voivat pelottaa ja tuoda erilaisia olotiloja mukanaan, mutta loppupeleissä nämä ovat asioita, jotka saavat olla mukana, kunhan niille ei tarjota rattia, vaan antaa niiden istua takapenkillä.

Kuka saa minut muuttumaan?

Minulla ei ole valtuuksia muuttaa ketään muuta kuin itseni. Vaikka minulla olisi miljoona erilaista työkalua ja tuhannen kirjan verran tietoa päässä, silti. Ja vaikka voisin intuitiivisesti tuntea, että jokin olisi toiselle todella hyväksi. Harteilla ei lepää vastuu kenestäkään muusta, kuin itsestäni. Tästä syystä, tehtäväni ei ole muuttaa ketään, vaan olla tuki muutosten matkalla. Tienviitoittaja, kyseenalaistaja, objektiivinen henkilö.

Olen oppinut paljon viime aikoina, kasvanut. Olen ymmärtänyt ammattirooliani selkeämmin; mikä kuuluu minulle ja mikä ei. Aikaisemmin olen saattanut ottaa asiakkaani asiat omille harteilleni, kokenut, että minun tulee ”pelastaa” asiakas, tai muuten olen huono. En ole kyennyt selkeästi rajaamaan toisen tunteita omistani. En kuitenkaan syyllistä aikaisempia toimiani, olen tehnyt parhaani siitä paikasta, missä olen ollut. Siksi itsensä kehittäminen ja kasvu ovatkin upeita asioita, vaikka kivuliaita olisivatkin. On mahtavaa tutustua itseen, oppia havaitsemaan omia totuttuja kaavoja ja kyseenalaistaa niitä, näin ollen kykenee harjoittelemaan uuden tavan toimia. Tietoisuus, jälleen kerran, on ollut äärettömän tärkeä apuri. On muuten ihanaa olla syyllistämättä itseään siitä, mitä on aikaisemmin tehnyt! Tämä on ollut yksi sudenkuoppani aikaisemmin: kun olen halunnut muuttua, niin olen verrannut aikaisempaa tyyliäni tehdä jotakin ja syyllistänyt itseäni siitä, että olen ollut toiminut tietyllä tavalla, tai tiennyt mm. kaikkea – sen sijaan, että ymmärtäisin toimiani ja hyväksyisin oman keskeneräisyyteni. Olen siis muutoksissani pyrkinyt täyttämään uusia ”pitäisi” kohtia, sen sijaan, että olisin hyväksynyt sen paikan, missä olen. En siis ole katsonut hetkeä silmiin, vaan täyttänyt sen huteralla täytteellä, tilalla missä ei olla missään, paitsi jossain, missä on hyvä sellaisena, kuin olettaa.

En voi auttaa asiakkaitani, ystäviäni tai ketään muutakaan tekemään muutoksia itsessään, elleivät he ole valmiita oman kasvunsa kanssa – elleivät he ole valmiita ottamaan apua vastaan. Jos toinen ei ole valmis hyväksymään sitä tilaa, missä kyseisellä hetkellä on, niin matkasta tulee tarpeettoman takkuinen. Näissä hommissa kun voi olla aika monta tasoa. Emme voi pakottaa kehoamme muokkaantumaan nopeampaa, miten se muokkaantuu. Emme voi pakottaa itseämme loputtomiin toimimaan jotenkin, miten emme oikeasti toimi. Asioita ei voi vain sivuuttaa ja unohtaa, ne tulevat esiin tavalla tai toisella. Kehomme on viisas, se kyllä viestii meille milloin on aika pysähtyä ja tehdä muutoksia polullaan. Mielemme, egomme, tykkää jäädä kiinni asioihin, pidättäytyä tutussa ja turvallisessa – vaikka se olisi juuri se, mikä aiheuttaa eniten kipua elämäämme. Kyse onkin sisäisestä työstä, mitä ei pysty toisen puolesta tekemään. Muutokset ymmärrettävästi pelottaa ja tuntuvat vaivalloisilta, mutta samasta saa samaa ja se voi olla se, mikä tulehduttaa. Ajatella, ajattelemme useita tuhansia ajatuksia päivittäin, minkä verran niistä on itseään rajoittavia, kielteisiä, haukkuvia? Minkälaisia ajatuksia on oppinut vahvistamaan? Millä tunteilla tykkää omaa soppaansa maustaa? Ovatko ne tosia? Mistä voit olla varma? Haluatko, että ne ovat? Kuka saa sinussa muutokset aikaan? Kenellä on siihen valta?

Olemme kaikki samalla tasolla, kukaan ei ole toistaan ylempänä. Elämä ei ole aina (koskaan) täydellistä instagram elämää. Mihin vertaamme? Miten määrittelemme? Tuleeko jokaisen kasvun ja kehityksen polun näyttää samalta? Ei. Tuleeko minun seurata jotain tiettyä metodia, että kehittyisin ihmisenä? Ei. Jostain syystä koen tällä hetkellä, että tärkeintä on antaa itselleen anteeksi. Antaa anteeksi, jotta saa tilaa omiin tunnekoukkuihin, uskomuksiin sekä tottumuksiin. Antaa anteeksi sellaisille, jotka tulevat mieleen anteeksi annon hetkellä. Sallia ja hyväksyä paikka missä on, tuntea mitä tuntee. Sitoutua siihen, mikä on tärkeää, tiedostaa ja tarkkailla. Olen yrittänyt muuttua monta kertaa sellaiseksi, mikä ei ole aidosti minua. Olen inspiroitunut jostain ja ollut matkalla tunteiden siivittämänä. Jossain vaiheessa matka on kuitenkin tössähtänyt siihen, ettei se tunnu omalta. Sitten on jälleen kerran päässyt syyttämään ja moittimaan itseään, kun ”koskaan ei onnistu missään”, ”en ole niin kuin muut”. Kaikki tunteet ovat ehdottomasti tärkeitä, mutta toisiin jäämme ikään kuin koukkuun ja nämä koukut saavat aivan liikaa valtaa maalatessaan elämämme maisemia. Anteeksianto tuo esiin sellaista, mitä on piilotellut pitkään. Se ravisuttelee, mutta samalla se siivoaa roinaa pois autenttisuuden tieltä. Voisiko olla niin, että minussa on jo kaikki se, eikä niin, että kaikki se on itseni ulkopuolella? Oma matkani on tärkeä, ainutlaatuinen ja juuri sellainen kuin se on.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 55638499_10157222717637958_1350556391827308544_n.jpg

Annan yhden omakohtaisen vinkin: jos haluat muutoksia, tule tietoisemmaksi omista ajatuksistasi sekä tunteistasi, joita koet päivittäin. Tutustu itseesi. Ota tilaa tunteisiisi, antamalla itsellesi anteeksi, sen enempää analysoimatta, mitä annat anteeksi. Tutustu niihin vahvimmiten vaikuttaviin tunteisiin – mikä niiden viesti on? Mieli hölöttää jatkuvasti, tutki ja tutustu. Varmasti löydät paljon sellaista vanhaa, minkä saa jo jättää. Ja varmasti löydät omaa kaunista herkkyyttäsi, jonka saat antaa loistaa.

❤ HANNA
PS. Se, että työstää vastaavia asioita, sallii juurikin sen, että on keskeneräinen ja välillä toimii vanhan kaavan mukaan. Mutta työstäessä näitä sitoutuneesti, palkitsee työ sillä, että tietoisuus kasvaa h-hetkellä, jolloin sinulle ilmentyy erilaisia vaihtoehtoja toisin tekemiseen. Kaikki tapahtuu ajallaan! Ja useimmiten polua on turha verrata muiden vastaaviin polkuihimme, olemmehan me jokainen ainutlaatuisia – tutustutaan siis itseemme ja tehdään omalla tavalla oma kasvumme!

Itsensä kohtaamisia

”Hanna, sä olet vielä nuori, mutta olet jo pitkällä itsesi työstämisen kanssa. Monet eivät herää näihin asioihin koskaan. Sinulla on valtavasti voimavaroja.”

Istun autossa. Ulkona sataa ja lämpötila näyttää +4, helmikuussa? Sää on harmaa ja innoton. Laitan Eminemin ’Beautiful’ -kappaleen soimaan ja starttaan auton. Kuuntelen välillä räppiä ja Eminemillä on ihan hienoja, mutta erittäin aggressiivisia sanoituksia – tai pitäisikö sanoa, että erittäin tunnollisia ja välistä tukahdettuja. Kun olin lukiossa kuuntelin paljon angstista suomiräppiä ja aloin noteeraamaan, miten se musiikki sai muutoksia olotilassani; sitä alaspäin painaen. Samaistuin liikaa sanoihin, korostin tuntemuksiani ja uhriuduin entisestään. On toki ymmärrettävää, että teini-ikään kuuluu erilaista kipuilua, mutta onneksi tajusin jättää liian raskaat musiikit silloin pois. Nykyään pystyn musiikin avulla kohtaamaan tunteitani ja antamaan niitä anteeksi, unohtamatta kaikkia musiikin positiivisia puolia. Toisen sanoitukset tuo tukea ja turvaa, sen sijaan, että katkeroituisin entisestään. Musiikkimakuni on hyvin laaja, olen pienestä asti suosinut suurimmaksi osaksi 60-80 lukujen soft rock /rock bändejä sekä klassista. Nykyään en kuluta musiikkia niin massiivisesti, vaan olen oppinut hitusen enemmän kuulemaan hiljaisuuden kauneutta. Siis vain hitusen, sillä mieleni tykkää jupista, mitä milloinkin (sehän on tosin mielen luonnettakin). Eminemin Beautiful -kappaleessa on jotain samaistumisen varaa; hän puhuu siinä eri rooleista ja jokaisen omasta kasvunmatkasta. Se antaa minulle tilaa olla keskeneräinen ja paneutua tähän tärkeään hetkeen matkallani.

Saavun NLP -kouluttajani, Jaana Hautalan, pihaan. Olo on edelleen raskas, vaikkakin hieman tyynempi. Jaanan koti tuo mieleen NLP-koulutukset; niissä oli turvallista ja hyvä olla. Jaana tulee ovelle vastaan juuri sellaisena, kun Jaana on; täynnä läsnäoloa ja mystiikkaa. Jaana on sellainen henkilö, jonka ei tarvitse tehdä itsestään minkäänlaista numeroa ja silti hänet nähdään ja hiljennytään, kun hän alkaa puhumaan. Jaanalla on syvänruskeat silmät, joita helposti jää vain tuijottamaan, ne ovat itseasiassa osa sitä muistoa, mikä hänestä jää mukaan – isot, tumman ruskeat silmät, täynnä elämää ja viisautta. Heti kun astuin Jaanan kotiin, tajusin että siellä minun pitikin olla. Jokin selkeytyi jo heti sillä sekunnilla.

Jos totta puhutaan, en paljoa muista tästä kokemuksesta, mutta sen sijaan tunnen. Tunnen rauhaa ja koen tulleeni nähdyksi omana itsenäni, ilman maskia. Koen tulleeni kuulluksi ja ymmärretyksi. Jaana ei puhu turhaan täyttääkseen mitään, hän puhuu kyseiseen hetkeen kuuluvia asioita. Teimme kaksi harjoitusta, toisessa kohtasin sellaisen tunteen, mikä on ollut liimautuneena minuun ja kaventanut näkökenttääni. Se tunne on herättänyt muita ei-niin-hyviä tunteita ja näin lisännyt taakkaa. Harjoitus oli raskas, koin fyysistä pahaa oloa ja kun sain sen mielikuvissani ulos itsestäni edessäni olevalle penkille, en voinut sietää sen olemassaoloa. Se oli iljettävä irvikuva, vastenmielinen ja juuri sellainen, miltä se tuntuu; tarrautuva. Harjoitus oli todella ravisuttava ja sai myös kyynelet valumaan. Tätä tulee tehdä päivittäin, jotta todella saadaan muutoksia aikaan, niin mielessä että kehossa. Yksi kerta ei riitä. Ja sen sijaan, että lähtisin analysoimaan, niin tarkkailen. Toinen harjoitus oli ankkurointiharjoitus, jota olen tehnytkin jo aikaisemmin. Tällä kertaa minulle oli tämän murroksen myötä erittäin selkeää, mikä minulle on arvokasta ja tärkeää, mitä tarvitsen. Siksi koen, että saimme tästä harjoituksesta niin vahvan. Ankkurointiharjoituksella voi rakentaa itselleen ikään kuin ankkurin erilaisiin hetkiin elämässä. Niitä voi olla useita erilaisia eri tarkoitusperiin. Kun niitä vahvistaa päivittäin, niin saa yhteyden nopeammin ja pystyy vaikuttamaan vallitsevaan tunnetilaan. Hain ankkurointiharjoituksessa itselleni armollisuutta, rauhaa sekä iloa. Ja oli ihanaa, että vihdoin löysin ne asiat, jotka näitä asioita auttaa minulle tuomaan.

Puhuimme myös anteeksiannosta, itselleen. Se on ollut minulle vaikeaa, sillä en ole edes kyennyt ymmärtämään miten vaativa ja armoton olen ollut itselleni. Asiat ovat vain vaihtaneet maskia, mutta pysyneet yllä ajatuksissani, tunteissani ja toimintamalleissani. Kaikki lähtevät itsestä ja tällä itseni työstämisellä on isompi merkitys, kuin vain se, että on sujut itsensä kanssa. Olen viime aikoina ollut tulinen, kilpailuhenkinen, egoistinen ja kaiken kaikkiaan todella epävarma, että olen tullut siihen kohtaan polkua, missä on aika kohdata, kieltämisen ja kiirehtimisen sijaan. Tämä kaikki on auttanut minua näkemään itseäni etäämmältä ja kuulemaan selkeämmin asioita mielestäni. Ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pyrkisin eroon mistään, vaan että kohtaan itseni aidosti ja opin tuntemaan itseäni syvemmin. Näin ollen opin käyttämään tulisuuttani, kilpailuhenkeä sekä egoakin itselleni tärkeisiin asioihin – eikä niin, että ne rikkoisivat tai antaisin niiden liioin määritellä minua.

Lähdin Jaanan luota rauhan sekä luottamuksen kera. Mielessäni oli selkeä visio ankkuristani. Hengitys kulki helpommin, kaikki näytti jälleen kirkkaammalta. Illan aikana oivalsin paljon lisää. Nukahdin rauhallisin mielin ja heräsin kauniiseen auringonnousuun. Aamulla tietoisuuteeni tulvi jälleen piilotettuja asioita, mutta kohtasin ne valon ja hyväksynnän kera. Piilotettuja asioitani, rakennettuja rooleja sekä maskeja. Sen sijaan, että syyllistäisin itseäni niistä, niin ymmärsin niiden tarkoitusperät; itseni suojelu. Samalla ymmärsin, etten enää ole ne, vaikka ne saavat edelleen olla minussa. En halua kuitenkaan luoda itselleni edistymisen kanssa paineita, vaan nyt kerrankin haluan elää kaikki nämä hetket ja sallia asioiden tulla ja mennä. Olla keskeneräinen, inhimillinen, antaa itselleni lupa olla välistä neuvoton ja kipuileva. Vaikka olen tällä alalla, en halua esittää, että minä voisin aina hyvin, vaikka olenkin kouluttautunut siihen ja tuohon. Ammatti on vain ammatti, ihmisyys on asia erikseen. Kirjoittaa voi, vaikka kuinka viisaasti ja täysijärkisesti, mutten pyri täyttämään minkään roolin vaatimuksia. Minun, eikä sinunkaan, pidä olla mitään tiettyä, jotta olisi oikeanlainen. Roolit ovat monesti hyvästä, mutta yrittäessä muuttaa itseään jonkinlaiseksi, jotta olisi hyväksyttävämpi, on jo lähtökohtaisesti tuomittu umpikujaan. Pitäessään liian kiirettä kasvun kanssa, saattaa helposti laittaa vain laastarin avohaavan päälle.

❤ HANNA